"Niin, tuo saarroslinja, trocha!" Estevan kohottautui jälleen kyynäspäiden varaan.
"Ole varovainen, O'Reilly. Vartijat ovat valppaat, eikä piikkilankaesteissä ole ainoatakaan aukkoa. Huolehdi tarkoin, että leikkaat poikki joka säikeen, ja kääri hevosten kavioiden ympärille vaatetta, kun menet rautatien poikki. Siinä juuri jouduimmekin kiinni. Pablon ratsun kavio kolahti kiskoon, ja vartijat ampuivat heti ääntä kohti. Hän kaatui ääntä päästämättä. Minä tunnen kyllä tuon trocha'n!"
"Lemmon trocha!" huudahti O'Reilly. "Nyt siis saan minäkin tehdä jotakin. Kuinka kauan olen odottanutkaan!"
Estevan veti ystävänsä luokseen ja syleili tätä maan tavan mukaan.
"Rosa on myöskin odottanut", sanoi hän värähtävällä äänellä. "Me
Varonat osaamme odottaa, O'Reilly, ja Rosa ei lakkaa odottamasta,
ennenkuin tulet. Sano hänelle —"
Norine siirtyi hiljaa kauemmaksi. Hän oli omituisen hellästi kiintynyt tuohon onnettomaan tyttö parkaan, jota hän ei ollut milloinkaan nähnyt, ja hän oli alkanut suuresti kunnioittaa O'Reillyn rakkautta. Tämän äänessä kuvastunut haikea kaipuu oli liikuttanut häntä syvästi, ja se oli nostattanut tuskallisen huokauksen hänen povestaan, sillä O'Reilly oli myös hänelle rakas. Ja hänen täytyi pyytää tätä menemään, vaikka hän hyvin tiesi, kuinka vaarallinen matka oli. Norinen kurkkua kuristi ja rintaa ahdisti. Jos Rosa todellakin oli Matanzassa, niin miten ihmeen lailla, mietti Norine, O'Reilly voisi päästä hänen luokseen? Johnnie oli ilmeisesti tehnyt jonkun huiman suunnitelman, ja Norine oli varma, ettei hän välittäisi hengestään rahtuakaan, mutta onnistuminen näytti niin mahdottomalta. Matanza oli piiritystilaan julistettu kaupunki, johon muukalaisia ei päästetty. Jos Rosa olisi ollut jossakin muualla piilossa, mutta ei vankilan muurein sisäpuolella, niin tehtävä olisi ollut paljon yksinkertaisempi. Mutta hän oli Matanzassa, joka oli paikoista pahin!
Sitäpaitsi tiesivät kaikki huhut kertoa, että keskitysleirien asukkaita kuoli kuin kärpäsiä, eikä Norine voinut olla ajattelematta, mahtoiko O'Reillyn matka loppua sydäntäsärkevän surullisesti. Hänen kasvonsa olivat vakavat ja surulliset, kun hän kääntyi tarttuakseen O'Reillyn ojennettuun käteen kuullessaan tämän lähestyvän.
"Koetathan olla varovainen, koetathan?" pyyteli hän. "Ja pysy lujana, mitä sulle ikinä tapahtuneekin."
O'Reilly nyökkäsi. "Tänne Cubitakseen on pitkä matka. Voihan käydä niin, ettet näe minua enää."
"Niin, niin!" Tyttö purskahti itkuun. "Tarkoitat, ettet — ettet tulekaan takaisin. Voi, Johnnie!"
"No, no, älähän nyt! Me O'Reillyt olemme sitkeähenkisemmät kuin tusina kissoja. Tarkoitin, ettet ehkä näe minua ennenkuin sodan loputtua New Yorkissa, jossa sitten jälleen varmasti tapaamme toisemme. Niin, olemme olleet hyvät ystävät ja — minä olen iloinen, että tulit Kubaan." Hän puristi lujasti tytön molempia käsiä.