"Minähän tiedän kyllä, että sinun on mentävä, enkä minä koetakaan estää sinua, mutta —" Norinen ääni sortui ja samassa hän kietoi kätensä O'Reillyn kaulan ympärille ja painoi kiihkeän suutelon tämän huulille kuiskaten: "Tämä Rosalle!" Sitten hän hellitti kätensä ja katseli kyyneleisin silmin O'Reillyn jälkeen tämän häipyessä nopeasti palmulehtoon.

XXII.

TROCHA.

Trocha — estelinja tahi juoksuhauta — oli ehkä kaikista omituisin taistelukeino, johon espanjalaiset turvautuivat Kuban itsenäisyyssodissa. Martinez Campos rakensi ensimmäisen trocha'n kymmenvuotisen sodan riehuessa Cubitaksesta hiukan länteen, jossa saari on kaitaisin, toivoen tämän keinotekoisen sulun avulla voivansa rajoittaa kapinaliikkeen saaren itäpäähän, mutta hän pettyi siinä yhtä surkeasti kuin toimeenpannessaan laajan suunnitelmansa keskittää kaikki maalaisväestö kaupunkeihin, mikä toimenpide osoittautui myös aivan hyödyttömäksi. Mutta vasta Weylerin aikana nämä kaksi rauhoittamiskeinoa, trocha ja keskitysleirit, otettiin mahdollisimman laajaan ja mitä voimaperäisimpään käytäntöön, ja tulos olikin sellainen, että koko maailma kauhistui, ja Weylerinkin kaltainen julmuri saattoi olla tyytyväinen. Uusia estelinjoja rakennettiin kaikille tärkeimmille paikoille ja koko maaseutu hävitettiin tyhjäksi ja autioksi, mutta kaikista näistä voimakeinoista huolimatta ei espanjalaisten asia kuitenkaan edistynyt, vaan päinvastoin huonontui. Estelinjat ja vankileirit muuttuivat espanjalaisten omiksi hautuumaiksi.

Weylerin estelinjat oli huolellisesti rakennettu piikkilankaestein ja lukuisin linnakkein ja maksoivat miljoonia, mutta sekä niiden kaivaminen että miehitys vaativat lukemattomia uhreja. Espanjalaisten lapiot möyrivät kuumeen ilmoille höyryävistä soista, ja kun joukot majailivat varustuksissa toimettomina helteessä ja sateessa, olivat nuo peloittavat kenraalit Kesä-, Heinä- ja Elokuu taukoamattomassa työssä kapinallisten puolesta pinoten valtaisia ruumiskasoja pitkin estelinjoja. Ja niin kauan kuin kaupungit olivat tulvillaan rauhoitettuja ja ilma kulkutautien saastuttama, kuoli espanjalaista varusväkeä kuin kärpäsiä myrkytetyn raadon ympärille.

Ylänkömaiden viileydessä ja tasankojen puhtaassa ilmassa, jossa kapinalliset oleskelivat, asui terveys. Nämä kapinalliset olivat kyllä laihoja, rääsyisiä ja huonosti aseistettuja, joita nälkä piti alituisessa liikkeessä, mutta he olivat terveitä, eivätkä kulkutaudit saaneet jalansijaa heidän keskuudessaan.

Johnnien lähtiessä Matanzaan oli sota — sota, jossa ei ollut taisteluja, ei voittoja eikä tappioita — muuttunut julmaksi kestävyyskilpailuksi. Idässä, jossa kapinalliset isännöivät, oli vielä elintarpeita jonkun verran, mutta Campoksen rakennuttaman Jucaro-Maron-trocha'n toisella puolella vallitsi äärimmäinen hätä. Lähinnä oleva alue, jota kubalaiset mainitsevat nimellä Los Villas, veti jo viimeisiä henkäyksiään, ja Matanzan, Havannan ja Pinar del Rion kokonaiset maakunnat olivat jo kauan sitten sanan täydessä merkityksessä kuolleet. Nämä kolme viimemainittua olivat kuin luurangot, joiden luista Weyler oli lihat nokkinut.

Jucaro-Maron-trocha'a, joka oli rakennettu saaren poikki menevän rautatien yhteyteen, oli sitten Campoksen jälkeen paljon korjailtu ja vahvistettu. Aina neljännespenikulman päässä oli pieniä linnakkeita, jotka olivat puhelin ja lennätinyhteydessä keskenään ja välille sijoitettujen lukuisien vahtikojujen kanssa. Viidakko oli harvennettu molemmin puolin, ja pitkiin kantoihin ja kaatuneisiin puunrankoihin oli laitettu niin tiheä piikkilankaeste, että päivälläkään tuskin olisi voinut sen läpi ryömiä. Vartijat olivat valppaat, sormi aina liipasimella, ja Jucaro-Maron-trocha'lla seurasi seis-käskyä heti laukaus.

O'Reilly otti mukaansa kolme seuralaista — aina uskollisen Jacketin, erään vanhan ja ryppynaamaisen camagueyanin, joka tunsi maakuntansa kaikki polut yhtähyvin kuin kettu tuntee luolansa, ja erään vaiteliaan guajiron, joka ollen lännestä kotoisin tunsi tarkoin lännen hävitetyt alueet. Molemmat oppaat, jotka olivat menneet trocha'n poikki useamman kuin yhden kerran, puhuivat halveksien koko laitoksesta, ja heidän huolettomuutensa tarttui O'Reillyynkin Jacketin varoituksista huolimatta.

Johnnie ei ollut ajatellutkaan ottaa Jacketia mukaansa, mutta kun hän ilmoitti lähtevänsä, sanoi poika tulevansa mukaan. Kun ei muu ollut auttanut, oli Jacket mennyt suoraan kenraali Gomezin puheille. Hän oli selittänyt kyynelsilmin, että isänmaanrakkaus oli kylläkin hyvä ja ihailtava ominaisuus, mutta hänen isänmaanrakkautensa ei ollut hetikään niin pyhä kuin hänen kiintymyksensä Johnnie O'Reillyyn. Hän oli luvannut jakaa amerikkalaisen ystävänsä kanssa niin hyvät kuin pahatkin päivät, eikä mikään inhimillinen mahti voinut heitä erottaa, vakuutti poika. Hän uhkasi sitäpaitsi riisua heti aseensa, ellei hän saisi seurata hyväntekijäänsä länteen, missä tapauksessa kenraali Gomez saisi vapauttaa Kuban miten parhaiten taisi. Jacketin puolesta sai Kuba mennä vaikka helvettiin — hän ei liikauttaisi sormeakaan sen pelastamiseksi. Mutta kummallista kyllä ei kenraali Gomez lainkaan säikähtynyt, vaan käski tunnettuun juroon tapaansa pojan mennä selkäsaunan uhalla heti tiehensä. Mutta Jacket oli päättänyt pitää oman päänsä ja oli sisukas. Kuullessaan kenraalin kylmän kiellon hän vallan raivostui. Hyppien aivan tasajalkaa hän vuorotellen itki, kirosi ja rääkkyi kuin villitty ja heittäytyi vihdoin maahan pieksäen sitä nyrkeillään kyynelten valuessa poskia pitkin. Eikä hän vaiennut, vaikka Gomez ärjyi ja noitui, vaan kirkui vastaan yhä hurjemmin, niin että tuo vanha soturi oli vihdoin hyvillään voidessaan päästä pojasta eroon antamalla tälle luvan mennä O'Reillyn mukaan. Samalla hän ennusti, että tuon itsepäisen poikarakkarin kävisi hyvin todennäköisesti juuri siten kuin tämä oli äskeisissä uhkailuissaan Kubasta lausunut.