Saatuaan tahtonsa perille Jacket korjasi luunsa tavallista sukkelammin ja riensi riemuiten rakkaan O'Reillynsä luo.
Noin viidenkymmenen penikulman vaivalloisen ratsastuksen jälkeen saavuttiin trocha'n luo toisena aamuna Cubitaksesta lähdön jälkeen ja leiriydyttiin sopivaan paikkaan. Myöhemmin päivällä hiipi Hilario, tuo vanha camagueyani, tiedustelemaan. Hän palasi hämärissä, mutta ei puhunut mitään, mitä hän oli nähnyt, ja vasta O'Reillyn toimeenpaneman ankaran ristikuulustelun jälkeen hän ilmoitti vastahakoisesti, että kaikki näytti hyvin lupaavalta. Hän oli katsonut ylimenopaikan valmiiksi ja yöllä oli sitten yritettävä. Muuta ei vanhus sanonut kaikista ponnisteluista huolimatta, ja Johnnie ihmetteli levotonna, eikö tämä vastahakoisuus johtunut pikemmin pelosta kuin synnynnäisestä juroudesta. Oli sen asian laita nyt miten oli, miehen käytös ei tuntunut lainkaan luottamusta herättävältä, ja kun ilta pimeni, hermostui Johnnie yhä enemmän.
Vaatimaton illallinen oli pian syöty. Sitten seurasi pitkä ja herpaiseva odotus, sillä kirkas kuu purjehti korkealla pilvettömällä taivaalla ja oppaat kieltäytyivät liikahtamasta askeltakaan ennenkuin se oli laskenut. Yö oli tyyni ja hiljainen eikä viidakossa lehtikään värähtänyt. Miesten ympärillä pilveilevät sääsket vain lauloivat ikuista ääretöntä nälkäänsä ja silloin tällöin kuului jonkun yöeläimen käheä äännähdys, joka oli välistä tuttu ja välistä taas kummallinen ja outo. Kuta pitemmälle yö kului sitä vilkkaammaksi elämä vilkastui viidakossa. Kuului vihellyksiä, äänekästä kotkotusta ja toisinaan kuin kimeätä naurua, oksat heilahtelivat ylhäällä, joka taholta kuului liikettä ja risahtelua, ja äkillistä hiljaisuutta seurasi aina sitä vilkkaampi toiminta. Istuessaan siinä sääskien syöttinä ja noiden salaperäisten äänten ympäröimänä ja ajatellessaan uhkarohkeata suunnitelmaansa, joka oli pian toteutettava, O'Reilly alkoi kirota vilkasta mielikuvitustaan ja kadehti kumppaniensa välinpitämättömyyttä. Jacketkin, huomasi hän, kesti jännityksen paremmin; poika oli hilpeä ja jutteli entiseen tapaansa eikä välittänyt vähääkään ympäristöstä. Kun sääsket kävivät kovin kiukkuisiksi, veti hän housut vastahakoisesti ja kiroillen jalkaansa.
O'Reillystä näytti kuu pysyvän aivan yhdessä kohden taivaan laella, ja hän oli jo monta kertaa antamaisillaan lähtökäskyn, mutta ajatteli sentään että aukealla täytyi kuutamon olla paljon kirkkaamman kuin sankan lehdistön varjostamalla leiripaikalla. Hetkisen kuluttua hän alkoi jälleen miettiä, mahtoivatko hänen oppaansa olla niin luotettavia kuin oli sanottu, ja johtuiko Hilarion itsepäinen vaiteliaisuus vain synnynnäisestä juroudesta vai pelosta tahi jostakin muusta. Molemmat olivat hänelle aivan oudot, eikä hänellä ollut mitään takeita heidän rehellisyydestään. Kun jonkun petoksen mahdollisuus oli kerran johtunut hänen mieleensä, vaadittiin voimakas tahdon ponnistus, että hän pääsi epäluuloistaan ja sai takaisin entisen lujan luottamuksensa kubalaisten vilpittömyyteen — olosuhteisiin nähden sangen niukka lohdutus.
Keskiyöllä virinnyt lämmin ja kostea tuulenhenki nostatti taivaalle muutamia pilvenhattaroita, jotka aika-ajoin peittivät kuun kuin ohut huntu, ja O'Reilly toivoi jo, että nuo pienet pilvet olivat myrskyn ennustajia. Mutta mitään myrskyä ei kuulunut, ja vasta sitten kun yön kuningatar oli häipynyt puiden latvojen taakse, vanha Hilario polki savukkeensa sammuksiin ja alkoi satuloida hevostaan. Toiset seurasivat ripeästi hänen esimerkkiään, ja kun Hilario tunkeutui pimeään metsään, tulivat toiset varovasti jäljessä. Puhella ei tohdittu, ja vain kavion kolahdus puunjuuriin ja kiviin, satulan nahkojen narahtelu ja oksien heilahtelu ilmaisivat miesten läsnäolon.
Kun oli kuljettu pari penikulmaa, pysäytti Hilario hevosensa, ja toiset tulivat lähemmäksi. Yön tummaa taivasta vasten erotti selvästi, että viidakko harveni edessäpäin. Kuunneltuaan hetkisen Hilario laskeutui hiljaa satulasta ja hiipi eteenpäin toisten jäädessä jännitettyinä kuuntelemaan. Yön tuhannet äänet kuuluivat jälleen — sirkkojen sirkutus, puusammakkojen kimeät huudot ja sääskien yksitoikkoinen soitto.
Hilario palasi sanomaan, että kaikki oli hyvin, ja jokainen laskeutui satulasta käärimään hevosten kavioiden ympärille säkkikaistaleita, joita oli varattu mukaan tätä tarkoitusta varten. Sitten he hiipivät yksitellen aukeaman laitaan. Trocha oli heidän edessään.
Viidakon pimeyteen verraten tuntui yö nyt paljon valoisammalta, ja O'Reilly näki edessään noin neljännespenikulman levyisen aukeaman, joka oli täynnä pitkiä kantoja ja kaatuneita puunrunkoja ja joka ulottui oikealle ja vasemmalle silmänkantamattomiin. Toisella puolella oleva metsä oli kuin tumma seinä vaaleampaa taivaanrantaa vasten, ja aukeaman keskellä kohosi rautatiepenkere, jonka kahden puolen näkyi pari lennätinpylvästä. Kaikki oli hiljaa, eikä elonmerkkiäkään ollut huomattavissa. Koko paikka oli kuin kuollut. Ja kuitenkin, kun O'Reilly katseli aukeamaa, tuntui hänestä, että siellä oli kätkössä paljon miehiä, jotka tuijottivat häneen pimeästä. Rungot muuttuivat sotilaiksi, aavemaisia hahmoja liikkui ratapenkereellä ja kannotkin näyttivät liikkuvan.
O'Reilly tunsi käteensä pistettävän suitset ja kääntyessään katsomaan hän näki Hilarion tarkastelevan tukevia levysaksia.
"Tulenko mukaan?" kysyi hän oppaalta.