"Mikäs on hätänä?" kysyi Johnnie.
"No, katsokaa nyt!" valitti sankari. "Muhkeista housuistani on toinen puoli jäänyt piikkilankatiheikköön!"
Antonio keikahti satulaan sanoen: "Meillä on viidenkymmenen penikulman matka edessämme, niin että satulaan, amigos. Sota kerkeää loppua, jos tässä kauan lörpöttelemme."
XXIII.
KUOLON KAUPUNKI
O'Reillyn monet ja jännittävät seikkailut matkalla Los Villas alueen läpi sivuutamme. Hänen täytyi monta kertaa ajatella ja toimia sukkelaan välttääkseen joutumasta kosketukseen espanjalaisten sissijoukkueiden kanssa, joita harhaili kaikkialla, ja hän kiersi huolellisesti kaikki suuremmat kaupungit, jotka useimmat olivat linnoitetut ja vaaralliset lähestyä, minkätähden hänen täytyi pysytellä syrjäteillä ja salaisimmilla poluilla. Mutta hänen molemmat oppaansa eivät joutuneet milloinkaan pulaan, vaan olivat aina neuvokkaat ja rohkeat, eikä hänen tarvinnut kertaakaan epäillä heidän rehellisyyttään.
Sodan jälkiä alkoi näkyä yhä enemmän mitä kauemmaksi päästiin. Laitumet olivat tulvillaan ruohoa, mutta karjaa ei näkynyt; kylät olivat autiot ja majat alkoivat rappeutua; poltetut vainiot joutuivat rikkaruohon valtaan ja hävitettyjen varastohuoneiden rauniot osoittivat, missä kapinalliset olivat olleet työssä. Tämä oli hedelmällisin sokerialue, Kuban sydän, jonka verta Espanja oli jo kauan imenyt, ja alusta alkaen olivat kapinan johtajat menetelleet siten, että suurimmat varastot ja viljelykset hävitettiin tyyten, ja vain pienet maatalot säästettiin, sillä näiden omistajain tiedettiin olevan Kuban itsenäisyyden uskollisia kannattajia.
Elintarvekysymys kärjistyi heti, kun oli päästy trocha'n poikki. Metsissä piileskelevät perheet, jotka Antonio tunsi kaikki, auttoivat kyllä mielellään, mutta ruokaa oli vähän, minkä tähden O'Reillyn täytyi seuralaisineen tottua tulemaan toimeen villeillä hedelmillä, marjoilla ja palmunlatvojen ytimellä. Kerran he saivat kiinni porsaan, joka oli luultavasti ainoa eloonjäänyt jossakin viidakon helmassa tapahtuneesta murhenäytelmästä, mutta muuten oli heidän ruokajärjestyksensä kuten yllä on kerrottu. Vaihteeksi he pyydystivät iguanoja — noita suuria ja inhoittavia sisiliskoja — ja peltorottia, jotka eivät olleet niinkään pahoja syödä kuin olisi luullut. Edellisten liha oli valkoista ja mureaa, ja rottapaisti kävi myöskin laatuun nälkäisten miesten haukata, kuten Jacket sanoi. Hän ei ollutkaan ensi kerran pappia kyydissä, sillä hän oli ollut ennenkin lännessä ja oli tottunut rottiin, joita hän kertoi kumppaneineen kerran syöneensä niin kauan, etteivät he voineet lähestyä vihollista muuten kuin metsästäjäin tavoin vastatuuleen. Jacket kertoi aivan vakavasti ystävälleen, että espanjalaiset vainusivat heidät rotan hajusta viidenkin kilometrin päästä, minkä väitteen O'Reilly olosuhteiden vaikutuksesta kernaasti uskoi.
Hevosilla oli onneksi puuttumattomasti ruokaa, ja lukuisista kierroksista huolimatta matka edistyi nopeasti. Matanzan raja jäi pian taakse, ja harjanteiden yli, tasankojen halki ja hävitettyjen viljelysten ja autioiden kylien ohi riennettiin nopeasti matkan määrää kohti. Onnellinen sattuma opasti heidät kenraali Betancourtin armeijaan kuuluvan tiedustelijajoukon luo, johon he liittyivät, ja eräänä kauniina iltana pari päivää myöhemmin he saapuivat perille tuon kuuluisan kenraalin päämajaan.
Kenraali Betancourt luki kirjeen, jonka O'Reilly ojensi hänelle, ja katsahti sitten hymyillen vieraaseen.