"Kuulehan nyt. Matanzassa on ankara nälänhätä, siellä raivoavat taudit, ja ihmiset kuolevat kaduille."
"Tulen vähällä toimeen."
Mutta Johnnie pudisti päätään, ja Jacket raivostui aivan suunniltaan. Hän riehui kuin villitty ja sadattelujen tulva, jonka hän päästi valloilleen, oli aivan hämmästyttävä. Hän kirosi espanjalaiset, O'Reillyn, itsensä ja koko maailman ja ihmiskunnan, ja tuomitsi synkästi naisen, joka oli tunkeutunut hänen ja hänen hyväntekijänsä väliin. Viimemainittu kuunteli hymyillen pojan raivonryöppyä.
"Olet sisukas poika", nauroi hän, kun Jacket oli hiukan tyyntynyt.
"Pidän sinusta ja ottaisin sinut mielelläni mukaani, jos vain voisin.
Mutta yritys, johon nyt ryhdyn, ei ole poikasia varten, niin että tämä
metelöimisesi ei hyödytä mitään."
Jacket turvautui nyt todisteluihin. Hän koetti kaikella kaunopuheliaisuudellaan näyttää toteen, että hänen apunsa oli korvaamaton tämmöisissä vaarallisissa tehtävissä, ja selitti olevansa ainoa sopiva henkilö koko Kubassa jakamaan O'Reillyn vaarat ja vaikeudet. Ensinnäkään hän ei pelännyt espanjalaisia lainkaan, eikä keitään muitakaan — sanoja seurasi kuvaava olkapäiden nykäys, ja viekkauteen, neuvokkuuteen ja varovaisuuteen nähden hänellä ei ollut vertaistaan koko maailmassa. Ja jos tuli kysymykseen kestää puutetta ja kärsimyksiä, niin hän oli todellinen spartalainen — hän oikeastaan rakasti köyhyyttä ja puutetta. Hän oli vaitelias — ominaisuus oli perinnäinen hänen suvussaan ja taito selvitä kaikista tilanteista oli hänen vahvin puolensa. Nälkä ei häntä peloittanut — siitä ei O'Reillyn tarvinnut olla lainkaan huolissaan, sillä hän söi vähän ja lihoi lakastuneilla lehdilläkin. Sairastuako? Mitä tyhjää! Jacketia aivan nauratti. Hän tunsi taudit paremmin kuin moni lääkäri ja oli etevämpi sairaanhoitaja kuin kuunaan neiti Evans. Hän ei tahtonut mitenkään kerskailla, vaan oli päinvastoin aina hyvin vaatimaton, minkä hänen kaikki ystävänsä saattoivat todistaa, mutta hänen täytyi nyt totuuden nimessä tehdä tiettäväksi, että hän oli juuri sopiva O'Reillyn toveriksi. Hän ei yksinkertaisesti voinut kehua itseään liiaksi ja vannoi sielunsa autuuden nimessä, ettei hän voinut ajatella mitään tehtävää, johon hän ei kykenisi, eikä voinut ymmärtää, miksi hänen hyväntekijänsä ei tahtonut käyttää hyväkseen hänen hämmästyttävää nerokkuuttaan. Yritys oli vaikea, ja hänettä se varmasti epäonnistuisi.
Johnnie kuunteli vaieten, eikä häntä hymyillyttänytkään, sillä pojan kiihkeys oli liikuttava ja nosti melkein kyyneleet hänen silmiinsä. Nyt vasta hän huomasi, kuinka suuresti hän oli kiintynyt tuohon omituiseen poikaan, ja kun tämä lopetti katsoen toivehikkaasti häneen, kiersi Johnnie kätensä hänen ympärilleen.
"Uskon kaikki mitä sanot, Jacket", sanoi hän, "mutta sinä et voi tulla."
Jacket riistäytyi irti ja istahti vähän matkan päähän ottaen taskustaan puoleksi poltetun sikaarin, jonka hän sytytti, ja katseli kyräten ystäväänsä. Ja illan kuluessa O'Reilly näki useasti tuon synkän ja vihaisen katseen seuraavan itseään.
Kenraali Betancourt oli seuraavana aamuna varhain ylhäällä sanoakseen jäähyväiset vieraalleen, ja oli, huolimatta yrityksestä tehdä ero mahdollisimman hilpeäksi, ilmeistä, ettei hän toivonutkaan saavansa enää nähdä tuota huimapäistä amerikkalaista.
Tämä huonosti salattu surumielisyys ei masentanut lainkaan Johnnien hyvää tuulta, sillä hänellä oli, kuten hän itse sanoi, rahaa taskussa, ja Matanza oli lähellä. Mutta sanoessaan hyvästit Jacketille tunsi hän suurta pettymystä. Kummallista kyllä suhtautui poika melkein välinpitämättömästi hänen lähtöönsä ja tuskin ojensi kättään hyvästiksi kuitaten O'Reillyn jäähyväissanat huolettomalla "Adios!"