"Emmekö eroakaan hyvinä ystävinä?" kysyi tämä loukkaantuneen hämmästyneesti.
"Tietysti!" vastasi Jacket kohauttaen olkapäitään ja kääntyi poispäin.
Jacket oli herttainen poika, jonka kiintymys oli lämmin ja välitön ja jonka mieltä oli hyvin vaikea pahoittaa. Lähtiessään leiristä kenraali Betancourtin antaman oppaan seurassa O'Reilly oli sentähden enemmän pahoillaan kuin hän tohti myöntääkään.
Ilma oli kostea ja raikas yöllisen sateen jälkeen, mutta pilvetön taivas ennusti helteisen päivän olevan tulossa. Sade oli pehmittänyt tiet, ja savisilla paikoilla upposivat hevosten jalat syvälle liejuun.
Kun oli menty erään kallioisen harjanteen poikki, tultiin aavalle viettävälle rinteelle, jossa kasvoi polvenkorkuinen ruoho ja runsaasti putelipalmuja, noita omituisia puita, joiden runko on laajentunut aivan suuren saviruukun muotoiseksi. Siellä täällä näkyi kaadettuja ja kuihtuneita kaalipalmuja, joiden viheriä ydin oli jo kauan ollut kapinallisten pääravinto. Espanjalaisten kirveet olivat olleet täällä työssä, eikä ainoaakaan puuta oltu säästetty. Alempana olevan laakson vehreydestä erotti silmä jo kauas korkean kuningaspalmun, tuon kuuman ilmanalan metsien valtijaan, joka tekee Kuban maisemat niin erikoisen ihaniksi.
"Tuolla on valtatie", sanoi opas viitaten laaksoon, "johon tämä polku päättyy, ja tuolla" — hän kääntyi pohjoista kohti — "on Matanza. Jumala kanssanne ja älkää juoko kaivovettä, sillä se on sateen saastuttama." Heilauttaen hymyillen kättään mies pyöräytti ratsut ympäri ja katosi viidakkoon.
Laskeutuessaan rinnettä alas O'Reilly tunsi olevansa todellakin yksin ja vihollisen alueella. Pinar del Rion itäpuolella olevat kukkulat ja metsät olivat kubalaisten hallussa, mutta kaupunkien läheisissä laaksoissa ja tasangoilla olivat espanjalaiset herroina. O'Reilly tiesi, että hänen oli nyt tultava yksin toimeen. Yrityksen koko menestys ja hänen henkensäkin olivat vain sen varassa, miten taitavasti hän osasi näytellä kurjaa ja avutonta "rauhoitettua". Hän tunsi mielessään outoa jännitystä, joka ei ollut suinkaan miellyttävä.
Tie, jolle hän tuli, kierteli punertavien savitöyräitten välissä, eikä ihmisasuntoja näkynyt missään; laakso oli aivan autio. Tuo ennen niin viljava seutu oli kuollut, ei kuulunut kukon laulua, ei tiukujen kilinää eikä karjan ammumista. Tämä lohduton tyhjyys teki O'Reillyyn masentavan vaikutuksen, sillä siinä oli jotain kaameata ja uhkaavaa.
Keskipäivällä tuuli tyyntyi ja helle kävi sietämättömäksi. Johnnie meni lähimpään varjopaikkaan odottelemaan sadetta, joka oli pian tulossa itäisellä taivaalla ajelehtivista pilvistä päättäen, ja alkoi syödä niukkaa murkinaansa. Hän kuori juuri maukasta perunaa, kun takaa kuuluva ääni sai hänet ponnahtamaan äkkiä seisoalleen ja pyörähtämään ympäri. Häneltä pääsi hämmästyksen huudahdus. Noin viidenkymmenen askeleen päässä istui paljasjalkainen poika, joka myös kuori rauhallisesti perunaa. Se oli Jacket. Ruskeat posket olivat itkusta turvonneet, ja hän katseli O'Reillyä kysyvästi ja soimaavasti kirkkailla silmillään alta kulmain kyräten.
"Jacket!" huusi O'Reilly. "Mitä hittoa sinä täällä teet?"