"Onpa tosiaankin." O'Reilly pani kätensä hellästi uskollisen aseenkantajansa hartioille. "Ja minun täytyy sanoa, että olen sangen iloinen, kun pidit oman pääsi. Minusta alkoi tuntua niin — niin yksinäiseltä. En tiennyt, että pidin sinusta niin paljon. Mutta meidän täytyy tehdä jokin sotasuunnitelma, jonka mukaan sitten toimimme. Olepas vaiti — sinun oikea nimesihän on Narciso —?"
"Narciso Villar."
"Aivan niin. Minä olen sitten Juan Villar, sinun vanhempi veljesi, ja tästä lähtien puhumme vain espanjan kieltä. Sano minulle nyt, mikä oli isämme nimi, missä kotomme oli ja mitä me nyt puuhailemme."
Luonnon odottaessa hengähtämättä sateen puhkeamista he istuivat päät yhdessä keskustellen kiihkeästi, ja kun tuuli vavahdutti puiden oksia ja viileä sade alkoi rapisuttaa lehtiä, tarttuivat he myttyihinsä ja lähtivät jatkamaan matkaansa. Suuret sadepisarat kastelivat nopeasti, ja ohuet vaatteet tarttuivat ihoon kiinni veden virratessa ruumista pitkin. Mustien pilvien peittämällä taivaalla risteilivät kirkkaat salamat, ja avaruuden täytti huumaava jyrinä, mutta he astelivat hilpeästi eteenpäin lotisevalla tiellä.
Jacket oli taas aivan entisellään, ja kumartuen vihuria vasten hän koetti pysytellä O'Reillyn rinnalla. Hän koetti viheltääkin, mutta hänen hampaansa kalisivat raikkaassa tuulessa niin, ettei se onnistunut, ja karkoittaakseen vilun ruumiistaan ja rohkaistakseen ystäväänsä hän alkoi sitten hyräillä jotakin laulunpätkää. Nyt kun hänet oli vihdoinkin otettu osakkaaksi yritykseen, oli hänen velvollisuutensa ei vain jakaa vaarat, vaan myöskin koettaa lieventää yhteisiä kärsimyksiä ja huolehtia, ettei aika käynyt pitkäksi.
Sade oli kylmä, tien vieressä kasvavat orjantappurat viiltelivät julmasti paljaita sääriä ja vatsassa oleva yksinäinen peruna kaipasi kipeästi kumppania, mutta ilo, ylpeys ja innostus paisuttivat hänen rintaansa, ja hän oli mielestään onnellinen, hyvin onnellinen poika. Eikö hän ollut löytänyt veljensä, joka rakasti häntä? Viimemainittua seikkaa ei tarvinnut epäilläkään, sillä O'Reillyn katse oli aina sanomattoman lempeä ja hymyilevä, kun hän katsahti hentoon kumppaniinsa, ja hänen äänensä oli ystävällinen ja sydämellinen. Siinä oli mies, jonka puolesta kannatti vaikka kuolla, ajatteli Jacket.
Sadekuuro meni pian ohi, ja hetkisen kuluttua olivat vaatteet kokonaan kuivuneet kuumassa auringonpaisteessa. Illan tultua Villarin veljekset yöpyivät erääseen vanhaan sokerimyllyyn, tahi oikeammin sen raunioihin, ja seuraavana päivänä he saapuivat puolenpäivän tienoilla Matanzan näkyviin.
O'Reilly tunsi äkillistä liikutusta nähdessään tuon tutun kaupungin. Etäältä katsoen se oli aivan samanlainen kuin ennenkin, vain sillä erotuksella, että sinisenä päilyvä satama oli melkein tyhjä, kun taas harjanne, jonka takana oli Yumuri — tuo onnen laakso, joka oli hänen ajatuksissaan niin läheisesti liittynyt Rosa Varonaan — näytti hymyilevän hänelle vanhan ystävän lailla. Kuinka lukemattoman monta kertaa hän kysyikään itseltään, mahtoiko hän tulla vielä ajoissa lemmittyään pelastamaan, vai olivatko nuo kohtalon sallimat onnettomat viivytykset murskanneet iäksi heidän onnensa.
O'Reilly tiesi, että vaikka Matanza oli vankila ja rutonpesä, oli Rosan kaltainen tyttö siellä alttiina paljon hirveämmille vaaroille kuin vankeus ja kulkutaudit, ja tuo ajatus kiusasi häntä sanomattomasti.
Elonmerkkejä alkoi ilmestyä vähitellen. He näkivät pieniä puutarhoja ja jonkun pellonpalasen ja kohtasivat kaupunkiin matkaavia kuormarattaita, ja täytyipä heidän kerran kätkeytyä nopeasti tien viereen, kun espanjalainen ratsuväenosasto karahdutti ohi.