O'Reilly pysähtyi puhuttelemaan erästä ryppynaamaista vanhusta, joka lepuutti uupuneita juhtiaan.
"Kaupunkiinko matka?" kysyi ukko. "Nälkäkö pakotti? No niin, sehän on aivan samantekevää, missä nälkään nääntyy."
Jacket varasti kuormasta sokeriruo'on, jota hän alkoi pureskella.
"Mahtanevatko sotilaat päästää meidät menemään?" kysyi Johnnie.
"No, mikäs, ettei." Ukko naurahti ontosti ja lisäsi sitten vakavasti: "Kääntykää takaisin metsiin kuolemaan. Matanzassa on vain raatojen löyhkää. Kääntykää takaisin sinne, jossa ilma on puhdas." Hän heilautti pitkää piiskaansa ja vankkurit lähtivät valittavasti natisten liikkeelle.
Ansaan pääsee aina helposti. Sotilaita vilisi kaikkialla, mutta he eivät näyttäneet huomaavankaan noita kahta kurjaa kulkuria, jotka olivat niin repaleiset, ettei tarkastus olisi mitään hyödyttänyt. Pari kertaa heille tehtiin muutamia ylimalkaisia kysymyksiä ja käskettiin sitten mennä edelleen, mitä kehoitusta he vaieten noudattivat, ja ennenkuin he tiesivätkään he olivat päässeet vahtien ohi kaupungin laitaan ja yhtyneet kerjäläisten viisitoistatuhantiseen armeijaan.
XXIV.
ROSA.
"Katso!" Jacket tarttui O'Reillyn käteen ja silmäili vavisten ympärilleen. "Katso, kuinka paljon kerjäläisiä! Cristo! Entä nuo pienet lapset!" Hän koetti nauraa, mutta nauru tyrehtyi kurkkuun, "Ovatko ne lapsia vai sääritettyjä rumpuja?"
Mutta O'Reillyn huomio oli kiintynyt muualle. Hän katseli eteensä aukenevaa Matanzan pääkatua, jonka kaikkiin taloihin hän oli kerran ollut sydämellisesti tervetullut vieras. Mutta ajat olivat toiset. Poissa olivat nuo hienosti puetut ja hyvinvoivat naiset ja herrat, joiden tapana oli tähän aikaan päivästä ajella loistavissa ajoneuvoissa kaupungin muhkeimmalla kadulla, ja kadonnut oli myös paikan entinen hilpeä ja iloinen leima. Matanza näytti köyhältä ja kurjalta, kadut olivat rappeutuneet ja Plaza de la Libertad — mikä julma iva — oli yleisön vallassa, jonka kaltaista se ei ollut O'Reillyn aikana milloinkaan nähnyt. Siellä harhaili vain olentoja, jotka olivat kaikki poikkeuksetta säälittävän ryysyisiä ja laihoja kuin luurangot. Ei ollut enää mitään hienoston iltapäiväparaatia, ei naurua eikä melua; penkit olivat kyllä täynnä, mutta istujat olivat vaiti ja liian sairaat tahi heikot kyetäkseen liikkumaan. Ilakoivat lapset olivat myös kadonneet. Pieniä, melkein nelikulmaisia olentoja näkyi kylläkin siellä ja täällä, mutta täytyi katsoa vähintään kahdesti, ennenkuin huomasi, etteivät ne olleet kääpiöitä tahi kokoonkutistuneita vanhuksia, vaan lapsia. Ei ollut oikeastaan lainkaan ihmeellistä, että Jacket oli verrannut niitä sääritettyihin rumpuihin, sillä he olivat kaikki alasti, ja useimpien ruumiit olivat turvonneet aivan muodottomiksi. He olivat todellakin sangen merkillisen näköisiä hoikkine hämähäkin jalkoja muistuttavine majoineen ja pienine, kuihtuneine kasvoineen.