O'Reilly pyyhkäisi silmiään ja hänen kätensä vapisi. "Oi Jumalani!" kuiskasi hän. "Onko — onko Rosa yksi noista!"
Kaupungin laidassa sai jo jonkinlaisen käsityksen vallitsevista olosuhteista, sillä sielläkin näki näkyjä ja tunsi hajuja, jotka tekivät katsojan melkein sairaaksi, mutta keskikaupungilla esiintyi kurjuus kaikessa kamaluudessaan ja niin hirveänä, että O'Reilly tuskin saattoi uskoa silmiään. Ryysyläisjoukosta lähtevä inhoittava löyhkä vaivasi häntä ja Jacketia sanomattomasti, sillä he olivat tottumattomat näissä espanjalaisten keskitysleireissä vallitsevaan äärettömään likaisuuteen, jonka nälästä johtunut välinpitämättömyys aiheutti, ja tuo lian ja taudin löyhkä kuvasi kyllin selvästi olosuhteita, joissa vangit elivät. Moni epätoivon tylsistyttämä ontto katse kiintyi noihin kahteen vastatulleeseen näiden kulkiessa hitaasti ja viivytellen eteenpäin.
"Rauhoitetut" täyttivät Matanzan kuin saastainen hyönteisparvi; kadut ja torit olivat heitä aivan tulvillaan, eikä heitä koetettukaan pysyttää heitä varten määrätyllä alueella kaupungin laidassa. Auringon laskiessa he vetäytyivät sinne yötä viettämään, mutta jo varhain aamulla he lähtivät joukoittain kaupungille kuluttaen koko päivän hyödyttömässä ravinnon etsinnässä. Mitään huoltotoimintaa ei järjestetty hallituksen eikä yksityistenkään taholta, sillä elintarpeita ei ollut riittävästi, eikä kukaan voinut käsittää, millä pakolaiset elivät ja mistä he saivat murut, joilla he ylläpitivät heikon elonkipinän kurjuuden runtelemassa ruumiissaan.
Kaupungissa oli luonnollisesti muitakin asukkaita kuin tämä nälkiintynyt kerjäläisjoukko, joka oli tuskin viidesosa kaupungin rauhanaikaisesta asukasluvusta, ja elämä kulki jotakuinkin entistä tuttua latuaan. Kaupat olivat auki, Havannaan oli säännöllinen junayhteys, ja kasarmit olivat täynnä espanjalaista sotaväkeä. Nuo viisitoistatuhatta vankia elivät tämän vakinaisen asujamiston hylkäämillä muruilla, joita oli kuitenkin niin niukasti, että ne olivat omiaan vain pidentämään kärsimyksiä hidastuttamalla nälkäkuolemaa.
Näiden sodan viattomain uhrein näkeminen herätti O'Reillyssä synkän ja kiihkeän vihan koko sitä maata kohtaan, jonka hallituksen ja päämiesten käskystä tämä julma ja hirveä rikos oli tehty. Espanjalaisethan ovat kristitty kansa, joka on pystyttänyt enemmän ristejä kuin mikään muu kansa, mietti O'Reilly, mutta näiden ristien juurella se on sitten murhannut enemmän ihmisiä kuin maailman kaikki kansat yhteensä. Tämä kylmästi ja tarkoin harkittu suunnitelma hävittää sukupuuttoon Kuban koko väestö oli hänestä sanomattoman julma ja kaiken ihmisyyden vastainen, ja hän ihmetteli, voitiinko sallia, että se toteutettiin täydellisesti.
Ystävyksillä oli onneksi kenraali Betancourtin antamia rahoja, joten heidän ei tarvinnut heti tuntea nälänhädän kauhuja. Tehtyään muutamia ostoksia ja syötyään mahdollisimman säästäväisesti he alkoivat etsinnän, ja illalla he yöpyivät rautatieaseman porttikäytävään.
Yö oli uneton ja levoton, sillä yleinen alakuloisuus oli tarttunut heihinkin, ja päivän koittaessa he huomasivat, että nuo onnettomat ihmiset näännytettiin tahallaan kuoliaaksi. Aseman kivityksellä lepäsi jälleen useita kuolleita, ja elossa olevat valittivat, huokailivat ja hourivat, niin että sielläolo kävi vihdoin aivan sietämättömäksi O'Reillylle ja hänen nuorelle kumppanilleen.
"Minä en kestä tätä", sanoi hän. "En voi nukkua, kun ihmiset kuolevat vierelläni nälkään. Nämä rahat ihan polttelevat taskussani. Minä — minä —"
Jacket ymmärsi hänen tarkoituksensa, ja tarttui varoittavasti hänen käsivarteensa.
"Ne rahat ovat ainoa pelastuksemme", sanoi hän lyhyesti.