O'Reilly ei ymmärtänyt ensin lainkaan tätä äkillistä käytöksen muutosta, vihellyksiä ja hillittyjä kirouksia, mutta asia selveni heti, kun hän kuuli kuiskattavan nimen "Cobo". Hän hätkähti jäykistyen samassa ja katsoi miestä kiinteästi.
Herättämänsä huomio näytti suuresti miellyttävän eversti Coboa. Ilkeä ilme mustissa silmissään hän meni rinta mahtavasti koholla joukon läpi ja iski joka askeleella kantapäänsä lujasti kivitykseen. Kun hän oli mennyt, kirosi Jacket karkeasti.
"Tuoko siis oli se lasten murhaaja!" huudahti hän. "Kiskaisisinpa iloiten sydämen hänen rinnastaan."
O'Reilly ajatteli melkein samoin kuin hänen pieni toverinsa. Hänen huulensa olivat kalpeat kun hän sanoi:
"Mikä roisto! Nuo kasvot —! Oh!"
Hän huomasi vapisevansa kiireestä kantapäähän ja tunsi itsensä selittämättömän masentuneeksi ja heikoksi. Hän koetti urheasti karkoittaa tuon tunteen, mutta ei onnistunut, sillä Rosan katkerimman vihollisen näkeminen ja miehen ylväs olemus olivat vaikuttaneet häneen omituisen musertavasti. Cobon itsetietoinen ja varma käytös sai O'Reillyn tuntemaan avuttomuutensa sitä voimakkaammin, ja ajatellessaan, kuinka himokkaasti tuo mies oli vainonnut Rosaa, kauhistui hän. Seuraavana päivänä hän jatkoi jälleen etsintäänsä maja majalta, mutta haluttomasti, mikä johtui siitä varmasta vakaumuksesta, että hän oli taas tullut liian myöhään.
Saman päivän iltana harhailivat ystävykset La Cumbren juurelle kyhättyjen kurjien hökkeleiden keskellä, mitä aluetta he eivät olleet vielä tutkineet. San Severinon vankila näkyi alhaalla ja heidän yläpuolellaan olivat Varonan kartanon rauniot. Useamman kuin yhden kerran oli O'Reilly kaupunkia kierrellessään katsahtanut sinne ylös tuntien suurta halua käydä paikalla, jossa hän oli sanonut Rosalle jäähyväiset, mutta pelosta, että vaikutus olisi kovin surullinen, hän oli jättänyt sen toistaiseksi tekemättä. Tänään hän ei kuitenkaan voinut enää vastustaa haluaan, ja huolimatta Jacketin vastaväitteistä tuon hyödyttömän voimaintuhlauksen johdosta hän alkoi kavuta rinnettä ylös. Poika ei luonnollisesti voinut antaa hänen mennä yksin.
Matkalla ei lausuttu montakaan sanaa, ja tie La Cumbren huipulle tuntui olevan nyt niin pitkä ja jyrkkä. Kuinka kevyesti O'Reilly olikaan ennen rientänyt sitä ylös! Nousu ei ollut milloinkaan väsyttänyt häntä niin kuin nyt, ja hän arveli, että nälkä oli heikontanut hänet enemmän kuin hän oli luullutkaan. Jacket uupui myöskin; hän huohotti kovasti ja levähti tuhkatiheään. O'Reilly huomasi pojan paljaiden, ruskeiden säärien käyneen kovin luiseviksi sitten kuin hän oli viimeksi kiinnittänyt niihin huomionsa, ja hän tunsi pistoksen sydämessään, että oli tuonut tuon pikku miehen tähän kärsimysten paikkaan.
"Niin, poikaseni", sanoi hän heidän pysähtyessään levähtämään; "minä pelkään meidän tulleen liian myöhään."
Jacket nyökäytti päätään välinpitämättömästi; hänkin oli menettänyt toivonsa. "He ovat varmasti kaikki kuolleet", sanoi hän, "sillä muussa tapauksessa me olisimme löytäneet heidät jo kauan sitten." Kun O'Reilly ei puhunut mitään, lisäsi hän: "On jo aika ruveta tuumimaan, miten pääsemme täältä pois, vai mitä?"