Johnnie istui pää käsiin vaipuneena. "Mitenkäs me täältä pääsemme?" kysyi hän asentoaan muuttamatta. "Matanzaan pääsee kyllä helposti, mutta —" Hän kohautti olkapäitään toivottomasti.
Paikasta, jossa he istuivat, he näkivät vastapäätä olevan kukkulan rinteen, osan laaksoa ja korkean piikkilankaesteen, joka kiersi koko kaupungin ympäri. Aitauksen luona näkyi säännöllisten välimatkojen päässä pieniä olentoja, jotka liikkuivat hitaasti edestakaisin. Ne olivat espanjalaisia vartijoita.
Paon ajatus sai Jacketin vilkastumaan. "Tohdinpa vaikka vannoakin", sanoi hän, "että löydämme jonkun reiän. Emme ole niinkuin nuo toiset, jotka eivät uskalla edes koettaakaan. Caramba! Muistatko rottia, joita söimme? Ne olivat kyllä sitkeitä, mutta niiden hajukin jo saisi minut hyvälle tuulelle. Hitto kumminkin! Vielä viikko tätä menoa, ja me saamme kaivella tunkioita noiden toisten onnettomain lailla."
Jättäen Jacketin tyyntymään Johnnie jatkoi yksin matkaansa ajatellen koko ajan pojan sanoja. "Rohkeutta koettaa!" Mihin oli hänen oma rohkeutensa joutunut, ihmeteli hän. Ehkä kaikki kurjuus, jonka hän oli nähnyt, oli murskannut sen, sillä hän oli totisesti nähnyt tarpeeksi. Ainainen oleskelu sairaiden ja kuolevien parissa ja sellaisen pohjattoman epätoivon ja suunnattoman kurjuuden keskellä riitti kyllä tappamaan kenen hyvänsä toiveet, ja vaikka hän oli koettanut pysyä lujana, oli hänen pelkonsa kiihtynyt joka hetki. Nyt kun hän arvosteli asiaa kylmästi ja johdonmukaisesti, oli hänestä aivan mieletöntä hetkeäkään uskoa, että Rosa Varonan kaltainen hento tyttö olisi voinut näin kauan kestää tämän kauhujen paikan kaikki kärsimykset; vahvempiakin ihmisiä oli jo sadoittain sortunut. Nytkin olivat sairaalat täynnä, eikä hökkeleissä makaavia sairaita hoitanut kukaan. Mikäli O'Reilly tiesi, ei kukaan ollut arvioltakaan laskenut, montako kuoli päivittäin ja montako ruumisvankkurit olivat jo vieneet kaupungin ulkopuolelle, mutta niitä oli paljon. Saattoiko millään syyllä ajatella, ettei Rosa ollut viimemainittujen joukossa? Olisi ollut paljon parempi, että hän olisi pysytellyt Pan de Matanzan autioilla ja hävitetyillä rinteillä, sillä maassa oli ainakin mehuisia juuria ja metsän puissa hedelmiä ja marjoja, kun täällä ei ollut mitään muuta kuin tappavat taudit ja hirvein nälänhätä.
Päästyään La Cumbren laelle O'Reilly näki jonkun matkan päässä kumartuneen olennon, joka kaiveli maata teroitetulla kepillä. Kaivaja oli neekerivaimo, joka, luotuaan tulijaan tutkivan silmäyksen, jatkoi työtään.
Varonain kodista oli jäljellä vain kivi- ja muurilaastiröykkiö, ja alue, joka oli ollut kaunis donna Isabelinkin laiminlyönnin aikana, oli nyt tyyten hävitetty. Muutamia oranssipuita oli vielä jäljellä, mutta niissä ei ollut mitään hedelmiä, vaikka ne olivat elinvoimaiset ja täydessä lehdessä, ja niiden suloinen tuoksu vain vaivasi ja ivasi nälkäistä vierasta. Cueton säälimättömän hävityksen jäljet vaikuttivat O'Reillyyn syvästi ja johtivat hänen mieleensä tuskallisempia ajatuksia kuin mitä hän oli aavistanutkaan. Vaikka paikkaa oli melkein mahdoton tuntea, muistutti se Rosasta, ja onneton O'Reilly jaksoi tuskin hillitä liikutuksen, jonka se aiheutti. Hänen ei olisi pitänyt antaa valtaa sairaalloiselle halulleen, mutta kun hän oli kerran tullut, ei hän voinut poistua. Melkein tietämättään hän suuntasi kulkunsa vanhan kivilouhimon puutarhaan, paikkaan, jossa hän ja Rosa olivat niin usein kohdanneet toisensa.
O'Reillyn hartain toivo oli saada olla yksin tällä hetkellä, mutta hän huomasi, että jokin toinen oli ehtinyt ennen häntä — eräs nainen, joka oli ilmeisesti samanlainen kurja "rauhoitettu" raukka kuin hän itsekin ja näytti myöskin etsivän juuria, sillä O'Reilly oli aivan kompastua häneen guava-pensaikon läpi tunkeuduttuaan.
Nainen pelästyi aivan suunniltaan ja koetti horjuen kiiruhtaa pakoon, mutta tyyntyi O'Reillyn lausuttua muutamia rauhoittavia sanoja. Repaleiset vaateriekaleet eivät voineet salata, että hänen selkänsä oli käyristynyt kyttyrälle.
Paikka oli melkein entisensä kaltainen — tuossa oli kivipenkki, jonka luona hän oli sanonut Rosalle jäähyväiset, ja tuolla oli kaivo —
"Señor!" kuuli O'Reilly tuon kyttyräselkäisen naisen sanovan. Ääni oli heikko ja värähteli kiihkeästi, mutta hän oli ajatuksissaan eikä kiinnittänyt siihen mitään huomiota.