"Señor! Etsittekö jotakin — jotakin —?"
"En tiedä", vastasi hän mietteissään. "Kyllä, etsin jotakin — erästä —"
"Jotakin, jonka olette kadottanut?"
"Jotakin, jonka olen kadottanut!"
Kysymys, joka oli tehty tuskin kuuluvalla äänellä, vaikutti O'Reillyyn syvästi, sillä se soveltui täydellisesti hänen surullisiin mietteisiinsä. Hänen silmiään kirveli ja kurkkuun oli kohonnut karvas pala. Hänen lujuutensa oli murtumaisillaan.
O'Reillyn kuulokin alkoi pettää, sillä hän oli kuulevinaan jonkun kuiskaavan hänen nimensä. Hyvä Jumala! Tämä paikka ei ollut kuollut — siellä oli eloa — muistoja, ääniä, näkymätöntä, mutta todellista läsnäoloa. Hän tarttui lähimpään pensaaseen tukea etsiäkseen ja sulki silmänsä vain kuullakseen nimeään selvemmin mainittavan.
"O'Rail-ye!"
Hän pyyhkäisi kyyneleet silmistään ja kääntyi, hän kuunteli, mutta ketään ei ollut näkyvissä paitsi tuo repaleinen olento, joka oli suoristautunut ja katseli häntä. Hän tarkasteli naista toistamiseen ja maailma alkoi pyöriä hänen silmissään, kun hän astui horjuen lähemmäksi. Hän katsoi jälleen, tarkemmin, sillä hänen silmänsä alkoivat hämärtää.
Nainen oli laiha — melkein kuin luuranko — ja niin hento, että iltatuuli näytti häntä häilyttelevän, mutta ylöspäin kohotetut kasvot olivat kuin kirkastetut. O'Reilly tuijotti häneen kuin maahan naulittuna, ja kun nainen aukaisi silmänsä, huudahti hän riemuiten:
"Rosa!"