"Epäilemättä", myönsi leski. "Ajat ovat olleet kovat Estevan-raukan kuoltua."
"Se oli kamala tapaus, Värisen vieläkin, kun muistelen sitä", sanoi don Mario. "Olin edellisenä yönä täällä hänen luonaan ja muistan hyvin, kun hän pani peliin neekeritytön, sen Evangelinan, joka aiheutti koko murhenäytelmän. Niin, niin! Kuka olisi voinut uskoa, että tytön kohtalo teki hänen isänsä, tuon vanhan orjan, mielipuoleksi? Todellakin järkyttävä tapaus, joka ei mene milloinkaan mielestäni."
"Niin. Mutta mitä ajattelette siitä, kun Estevanin kaltainen rikas mies jättää perheensä puutteeseen? Miten hän saattoikin kuolla ilmaisematta, mihin hän oli aarteensa kätkenyt?"
Donna Isabel tunsi ilmeisesti kärsineensä veristä vääryyttä ja puhui kuin hänen puolisonsa olisi surmauttanut itsensä vain hänen uhallaan.
Don Castaño pudisti pyöreätä päätään ja sanoi hiukan kärsimättömästi:
"Tuo aarre kummittelee yhä mielessänne? Parahin Señora, Varona ei jättänyt muuta aarretta kuin kauniit lapsensa ja teidät." Hän katui heti sanojaan, sillä hän muisti, että aarretarina oli donna Isabelin arin kohta.
"Minä tiedän, että se on olemassa", vastasi leski närkästyneemmin kuin olisi ollut tarpeellistakaan. "Mihin joutuivat Estevanin kaikki rahat, ellei hän kätkenyt niitä? Minulle hän ei antanut milloinkaan mitään, sillä hän oli saituri. Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin hänen ansainneen suunnattomasti orja- ja sokerikaupoillaan, ja onhan aivan yleisesti tunnettua, että hän kätki joka peson vihollisiansa peläten. Mutta mihin? Mihin? Siitäpä onkin kysymys."
"Jos kenenkään, niin teidän pitäisi tietää se", huomautti kauppias. "Olettehan vuosikausia etsinyt sitä. Jumalani! Estevan oli tuskin haudattu kun aloititte. Kerrottiin, että aioitte jaoittaa maahan koko talon."
"Kaikesta huolimatta en ole löytänyt mitään. Ympäristössäkin olen toimittanut kaivauksia."
"Enkö ole sitä sanonut? Ei, señora, kaikkea muuta voi kätkeä, mutta ei rahaa. Kukaan ei voi piilottaa sitä niin, ettei toinen löytäisi."