Jo tämän lyhyen keskustelun aikana olivat donna Isabelin piirteet kovettuneet ja hänen kasvoilleen oli ilmestynyt ahne ilme. Hänen silmänsä kiiluivat ja hänen pitkäaikainen vakaumuksensa aarteen olemassaolosta oli lujempi kuin konsanaan.
"En pyydä ketään uskomaan tarinaa", sanoi hän happamesti. "Ja se on kuitenkin tosi. Sebastian kertoi minulle kaikki. Kätkössä on kulta- ja hopearahoja nassakkoihin ja lippaisiin ladottuina, jalokiviä, koristeita ja Caribbeanin helmiä, suuria kuin luumut."
"Luonnollisesti, luonnollisesti! Asiasta en tahdo suinkaan väitellä", myönteli don Mario heilauttaen lihavaa kättään. "Mutta, donna Isabel —"
"Niinkuin aarteen menettäminen ei olisi jo kylliksi", jatkoi leski kiihtyneesti, "vaan aikoopa hallitus vielä vapauttaa kaikki orjammekin. Vähemmästäkin voi raivostua, etenkin kun sokerinviljelys ei kannata enää. Istutukseni —"
"Eikö kannata? Mitä sanottekaan?" ihmetteli vieras.
"Oh, teidän laitanne on vallan toisin. Kaikki, mihin koskette, muuttuu kullaksi. Mutta te ette olekaan minkään tilanhoitajan armoilla."
"Aivan oikein. Hoidan itse asiani. Elleivät satonne ole tuottavat, pettää Pancho Cueto teitä. Siihen hän kyllä kykenee. Ajakaa hänet tiehensä. Mutta en tullut tänne keskustelemaan Estevanin kätketystä aarteesta, enkä hänen viljelyksistään ja Pancho Cuetosta, vaan tulin puhumaan tytärpuolestanne Rosasta."
"Niinkö?" Donna Isabel loi vieraaseensa nopean katseen.
"Tunnen häntä kohtaan suurta mielenkiintoa. Hän on kauniimpi kuin taivaan tähdet." Don Mario muljautti silmänsä korkeata kattoa kohti, joka oli maalattu vaaleansiniseksi. "Niin, hän on todellakin miellyttävä", ja maiskauttaen turpeita huuliaan hän näpsäytti peukalollaan ja etusormellaan lentosuukon ilmaan.
Donna Isabel oli aina kiihkeästi vihannut tyttöä ja sentähden hän ei voinut heti käsittää vieraansa innostusta.