"Hän on nyt kahdeksantoista", jatkoi lihava kosija hurmaantuneesti, "ja niin kauttaaltaan viehättävä — mutta miksi tuhlata aikaa kauniisiin puheisiin? Olen päättänyt naida hänet."
Don Castaño otti taskustaan vahvasti tuoksuavan silkkinenäliinan ja kuivasi otsaansa ja huuliaan. Hän hikoili aina kun hän teki jonkun poikkeuksen tavallisesta päiväjärjestyksestään.
"Rosa tekee, mitä hän itse tahtoo", lausui donna Isabel viivytellen.
"Tietysti, tietysti", puuttui don Mario puheeseen, "niinhän me jokainen teemme, mutta puhukaamme nyt peittelemättä. Tunnette minut ja tiedätte siis, että olen sangen huomattu henkilö. Olen kyllin rikas hankkiakseni itselleni kaikki mitä haluan ja minä maksan hyvin. Tehän ymmärrätte? Olette Rosan holhooja ja voitte taivuttaa hänet mielenne mukaan."
"Kunpa niin olisikin!" huudahti donna Isabel, "mutta Estevan ja Rosa eivät välitä minusta vähääkään. Ja mikä sisu heillä on — aivan kuin isällään! He eivät ole milloinkaan pitäneet minusta ja koettavat kaikin mahdollisin keinoin katkeroittaa elämäni. Kuten tiedätte he olivat isänsä ainoat perilliset ja hänen kuolemastaan, köyhyydestämme ja kaikista vastoinkäymisistämme he syyttävät vain minua. Olemme kuin kissat ja koirat."
Don Mario rummutti paksuilla sormillaan kärsimättömästi tuolin käsinojaan.
"Anteeksi, señora!" huudahti hän, "mutta en välitä hituistakaan kotioloistanne; ne eivät minua liikuta, ja mielipiteenne Rosaan nähden vain kiihoittavat minua, sillä minä inhoan uneliaita naisia. Sanokaas minulle nyt, onko hänellä — onko hänellä mitään lemmensuhteita?"
"E-ei, ellei oteta lukuun tuota joutavanpäiväistä hakkailua hänen ja Juan O'Reillyn, tuon nuoren amerikkalaisen välillä." Donna Isabel lausui espanjalaisten tavoin "O'Rail-ye."
"Juan O'Reilly! O'Reilly? Jaha, nyt tiedän. Mutta mitäpä hän voisi tarjota? Hänhän on vain vaatimaton kauppa-asiamies."
"Asia on kuten olen teille sanonut, mutta suhde ei ole vielä kehittynyt sen pidemmälle."