"No, hyvä!" Don Mario nousi lähteäkseen, sillä häntä janotti kovin ratsastuksen jälkeen. "Avustuksen korvauksen saatte itse määrätä ja minä maksan summan päivänä, jolloin minut ja Rosa vihitään. Olkaa nyt niin ystävällinen ja ilmoittakaa hänelle aikeeni ja sanokaa, että tulen pian häntä tervehtimään."
* * * * *
Oli aivan totta, ettei Johnnie O'Reilly voinut ylvästellä maallisen tavaran paljoudella, ja juuri sentähden hän oli ottanutkin Kubassa tarjotun toimen vastaan, sillä siellä olivat hänen mielestään menestyksen mahdollisuudet paljon suuremmat kuin liikkeen New Yorkin konttorissa. Tullessaan Kubaan oli hän valmistautunut elämään maanpakolaisen yksinäistä elämää, jos nyt kukaan O'Reilly saattoi olla missään yksinään, ja lyhyen ajan hän oli ollut kylläkin alakuloinen ja masentunut.
Mutta O'Reillyt ovat olleet ylimuistoisista ajoista maailmanrannan kiertäjiä, ja Johnnie O'Reilly ei ollut suinkaan mikään poikkeus. He olivat synnynnäisiä seikkailijoita ja vieraiden, kaukaisten maiden näkeminen oli heille yhtä välttämätöntä kuin ruoka ja juoma. He olivat rohkeata ja kunnollista väkeä, rehtiä joukkoa, jolla oli ydintä luissa ja malttia mielessä. Ehkä he olivat hieman liian huimapäisiäkin ja samalla myös liian hyväsydämisiä, mutta ystäviä he saivat, minne he vain tulivat. Espanja, Ranska ja molemmat Amerikat ovat toivottaneet O'Reillyt tervetulleiksi ja Kubankin aikakirjoihin on tuo nimi lähtemättömästi kirjoitettu. Ja niin tapahtui, ettei Johnniemme ollut kubalaisten mielestä mikään muukalainen, vaikka hän tunsikin olevansa ensimmältä sangen yksinäinen tuossa vieraassa maassa.
Vilkkaat silmät puhuvat kaikkia kieliä ja laulava sydän saa aina kuulijoita. Ennenkuin tuo nuori irlantilais-amerikkalainen oli tuskin oppinut tavallisimmat espanjalaiset sanat ja lausetavat, oli hän jo tutustunut muutamiin Matanzan mitä erilaisimpiin asukkaisiin. Hän saattoi heidät ymmälle, sillä he eivät voineet käsittää, miksi hän oli aina niin pulppuavan iloinen, mutta he tahtoivat saada salaisuuden selville ja siten heistä tuli ystäviä. Heidän tyttärilleen oli asia selvempi ja moni ylhäinen señorita tunsi varmasti ymmärtävänsä tuon rotevan ja vaalean muukalaisen, jos tämä olisi suonut heille vähäisimmänkin kokeilun mahdollisuuden. Ja Johnnielle kävi samoin kuin toisillekin O'Reillyille oli muissa maissa käynyt, ettei hänen maanpakolaisuutensa ollutkaan mikään maanpakolaisuus. Hän suhtautui ympäristöönsä hyvin välinpitämättömästi, mutta kun Rosa Varona tuli kotiin, katosi hänen mielenrauhansa kokonaan. Kaikki hänen mielipiteensä ja toiveensakin muuttuivat.
Hän huomasi esimerkiksi, ettei Matanza ollut millään muotoa sellainen syrjäinen maailman kolkka, jona hän oli sitä ensin pitänyt. Kohdattuaan Rosan kerran sattumalta, kaksi kertaa tarkoituksella ja kolmesti keskinäisen sopimuksen perusteella hänelle oli selvinnyt, että se oli Kuban tärkein kaupunki, ellei suorastaan keskipiste, jonka ympäri koko maailma kieppui. Ainakin se oli maailman viehättävin kaupunki, koska siellä oli kaikki mitä ihmisen onneen saattoi kuulua. Mutta heräämisensä hurmasta huolimatta ei O'Reilly ollut oikein tyytyväinen itseensä, sillä asian laita oli siten, että kotona oli eräs toinen tyttö, jolle hän oli yksinäisyytensä ensimmäisinä vuosina kirjoitellut vapaammin ja ahkerammin kuin mihin hänen kaltaisellaan miehellä olisi ollut oikeus.
O'Reillyllä ei ollut mitään kirjallisia taipumuksia ja siitä huolimatta tuntui hänestä, kun hän muisteli kirjeitään, kuin hänen kynänsä olisi ollut taikakeinoin teroitettu ja kuutamossa loihdittu, sillä tyttö oli ilmaissut kiihkeän halunsa saada auttaa häntä hänen taloudellisten pulmainsa ratkaisussa ja odotti vain hetkeä, jolloin hän saisi siihen laillisen oikeuden. Hänen isänsä ja O'Reilly olivat liikekumppanit ja tämän seikan huomioonottaen selvennee, että Rosa Varonan kotiintulo saattoi asiat kaikinpuolin ja mitä vakavimmin sekaisin.
O'Reilly ratsasti mietteisiinsä vaipuneena La Cumbren rinnettä ylös Varonan kartanoa kohti saman päivän iltana, jolloin don Mario oli käynyt siellä vierailulla. Menemättä suoraan taloon, kuten kauppias oli tehnyt, O'Reilly poikkesi tieltä ja sidottuaan hevosensa tiheään guava-pensaikkoon hän jatkoi matkaansa jalkaisin. Hän ei pitänyt donna Isabelista eikä donna Isabel pitänyt hänestä. Ja tänään hänellä oli erikoinen syy karttaa tätä.
Varonan alueen rajalla hän pysähtyi hetkeksi ihailemaan näköalaa. Toisella puolen oli ihana Yumuri ja toisella kaupunki satamineen, eikä kukaan kaupunkilainen noussut milloinkaan kukkulalle ihailematta laaksoa, joka uinui kätkössään harjanteiden välissä. Sen näkeminen tuotti aina mieluisen yllätyksen, sillä katselija hämmästyi joka kerta nähdessään sen paikoillaan. Olemmehan tavallisesti tottuneet ajattelemaan, ettei täydellinen kauneus voi olla pysyväinen, mutta Yumuri ei muutu milloinkaan, ja siinäpä onkin sen suurin ja merkillisin ihme.
Metsistyneiden viljelysten halki, jotka olivat olleet muinoin hyvin hoidetut, O'Reilly suuntasi kulkunsa vanhaa rappeutunutta puutarhaa kohti, joka oli vieläkin viehättävän kaunis. Perille saavuttuaan hän istahti kivelle odottamaan Rosaa. Paikka oli vanha kivilouhimo, jonka seinämät olivat rehevän kasvullisuuden peitossa, ja tuuheat palmu-, oranssi- ja tamarindi-puut estivät muinaisen kaivannon näkymästä. Aukeaman keskellä oli vanha kaivo, jonka katos oli hajonnut vanhuuttaan.