Kun Rosa vihdoin ilmestyi, ei O'Reilly voinut olla sanomatta, vaikkakin hieman soperrellen, että hän oli epäilemättä Varonan kartanon suloisin kukkanen, ja koska tämä hieman kulunut kohteliaisuus oli rohkein tunnustus, mitä hän oli milloinkaan tohtinut tytölle lausua, katsahti tämä puhujaan kauniisti punastuen ja hymyili mielihyvästä ja hämmästyksestä.
"Mutta voitte olla varma, etten ole lainkaan suloisella päällä", sanoi
Rosa vakavasti. "Olen juuri nyt hirveän vihainen."
"Minkätähden?"
"Isabel — äitipuoleni — on aivan mahdoton."
"Ohoh! Oletteko taas riidelleet? Lienee maailman helpoin asia joutua riitaan hänen kanssaan. Hän on ehkä ainoa henkilö koko Matanzan piirikunnassa, joka ei näe minussa mitään hyvää. Oikein pelkään puhua hänen kanssaan, sillä jokainen tapaamisemme vain lujittaa hänen vakaumustaan, että olen todellakin täysin inhoittava."
Rosa nauroi näyttäen kauniit, säännölliset hampaansa ja O'Reilly ajatteli, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt kauniimpia ja valkoisempia hampaita.
"Hänen kanssaan on hyvin vaikea tulla toimeen", sanoi Rosa. "Jospa hän vain aavistaisi, että tapaan teidät niin usein, niin —" Hän nosti kätensä korkealle ja loi toivottoman katseen taivaalla ajelehtiviin pilviin. "Juuri sentähden tämä onkin luullakseni niin hauskaa — ärsyttelen häntä, milloin vain voin."
"Kas niin!" O'Reilly nyökäytti päätään rypistäen kulmiaan. "Miksi ette ole siinä tapauksessa tahtonut nähdä minua useammin? Olisimme voineet tehdä hänen elämänsä kerta kaikkiaan aivan sietämättömäksi."
"Hölmö! Eihän hän tiedä tästä mitään." Ja teeskennellysti huoaten Rosa lisäsi: "Sehän se juuri turmeleekin koko huvin. Ja ellei menettelyni lopultakaan harmita häntä, niin luulen, etten salli teidän tullakaan enää."
Tuumittuaan hetken O'Reilly päätti olla myöntyvinään.