"Olette aivan oikeassa", sanoi hän, "sillä mitäpä semmoinen kosto hyödyttää, olipa se kuinka hirveä hyvänsä, josta vihollisenne ei tiedä eikä ehkä välitäkään. Mutta koska kerran olette päättänyt pitää äitipuolenne kuumana, niin ehkä häntä kiukuttaisi aivan sanomattomasti, jos minä muitta mutkitta kosisin häntä."
Rosa nauraa hihitti ja kysyi sitten kummastellen: "Osaisitteko kosia,
Señor?"
"Osaisinko? Se taito on O'Reillyillä jo veressään. Kuulkaas nyt kun koetan", ja astuen eteenpäin hän tarttui Rosan käteen. "Hiljaa!" huudahti hän, kun tyttö vastusteli. "Otaksukaa nyt olevanne rouva Varona, oma äitipuolenne, ja että minä puristan hänen lihavaa kättään."
Rosa purskahti nauruun, mutta ei vetänyt kättään pois. "Mutta Isabelin käsi ei ole lihava", sanoi hän, "vaan laiha ja luiseva. Poskeni tietävät sen kyllä."
"Älkää keskeyttäkö", sanoi O'Reilly.
"Isabel, pieni lemmittyni —"
"'Pieni'. Hi, hi, hi! Hänhän on iso ja ruma kuin kakluuni."
"Vaiti! En voi enää kauemmin vaieta ja minun täytyy sanoa teille, että olen aivan hullaantunut teihin. Näin teidät ensi kerran Espanjan klubin tanssiaisissa" — Rosa yritti vetää jälleen kättänsä pois, mutta O'Reilly tarttui toisellakin kädellään tytön käteen lisäten nopeasti: "teidät ja tytärpuolenne Rosan. Muistatteko ensimmäisen valssin? Nojatessanne käsivarteeni ja katsoessanne minuun loistavin silmin luulin olevani taivaassa, kuten teille sanoinkin."
"Puhutteko kaikille naisille noin kauniisti", sanoi tyttö nuhtelevasti.
"Isabel, sydänkäpyseni, voin tuskin hengittää ajatellessani sinua ja huuleni janoavat suuteloitasi —"