O'Reilly kohtasi Rosan ovella ja huudahti hämmästyksestä, sillä hänen poissaollessaan oli Rosa pessyt värin kasvoiltaan ja poistanut kyttyrän, jonka Evangelina oli laittanut hänen selkäänsä heidän lähtiessään Pan de Matanzan kätköstä. Hän seisoi nyt O'Reillyn edessä suorana, solakkana ja suloisena — hänen unelmiensa Rosa — mutta oli vielä hyvin laiha ja hento. Repaleet vain lisäsivät hänen viehkeyttään, ajatteli O'Reilly.
"Rosa armaani! Luuletko, että voit olla turvallinen näin?" kysyi hän epäröiden.
Evangelina, joka oli kumartunut miehensä puoleen, suoristausi ja tuli hymyillen heidän luokseen.
"Hän on kaunis, vai mitä? Liiankin kaunis katseltavaksi? Mitä minä sanoin!"
Rosa oli onnellinen ja hämillään O'Reillyn peittelemättömän hämmästyksen ja ihailun johdosta. "En olekaan siis niin kovin paljon muuttunut?" kysyi hän.
"Niin, et ole lainkaan muuttunut, paitsi että olet entistä kauniimpi. Evangelina on oikeassa, olet liian kaunis katseltavaksi. Kuulehan!" Hän vei Rosan hiukan sivulle ja kuiskasi: "Olin kaivossa." Hänen äänessään ja katseessaan oli jotakin, joka sai tytön tarttumaan kiihkeästi hänen käteensä. "Ehkä olen väärässä", jatkoi hän nopeasti, "ehkä siellä ei olekaan mitään — mutta minä näin kuitenkin jotakin."
"Mitä?"
"Jonkinlaisen hirsiseinän, joka oli kehäkivityksen takana." Kun Rosa ei näyttänyt ymmärtävän, jatkoi hän selitystään. "Ensin en nähnyt mitään tavatonta. Pohja on melkein kuiva — täyttynyt, ymmärräthän, ylhäältä vierineillä kivillä ja soralla, mutta sitten huomasin, että vaikka kaivo on louhittu kallioon, on se katettu kivikehyksellä alhaalta ylös asti. Tämä tuntui minusta heti kummalliselta."
"Niinkö?"
"Eräässä kohden huomasin vielä, että tuon kivityksen takana oli jonkinlainen hirsiseinä — ikäänkuin hirsillä olisi peitetty jonkun luolan suu. Sinähän tiedät, että nämä Kuban kalliot ovat täynnä luolia."