Don Estevan Varonan maanalaiseen kätköpaikkaan olisi mahtunut suurempikin aarre kuin tämä; kammio oli noin kymmenen jalan pituinen ja niin korkea, että pitkäkin mies saattoi seisoa suorana. Perällä oli rivissä useita pieniä puunassakoita ja toisella sivuseinällä joukko lippaita, sellaisia, joissa oli tapana sälyttää kalliita viinejä ja liköörejä. Kaikki oli liman ja homeen peitossa, rautasiteet olivat läpi ruostuneet ja ilma oli sanomattoman ummehtunut.
O'Reilly katseli hämmästyneenä tätä Aladdinin luolaa, ja hänen täytyi asettaa kynttilä maahan, sillä hänen kätensä vapisi ankarasti. Hän kumartui varovasti kuin peläten rikkovansa jonkin lumouksen ja koetti nostaa erästä nassakkaa, mutta se oli kuin juotettu kallioon kiinni. Huomattuaan, että kansi oli pullistunut kuin kosteuden vaikutuksesta, hän tarttui rautakankeensa ja iski lujasti uurteeseen. Puu murskautui ja toisella iskulla kansi irtautui kokonaan. Näky aivan häikäisi hänet ja hän seisoi hetkisen räpytellen silmiään sillä nassakka oli reunojaan myöten täynnä rahoja — kultarahoja, suuria ja pieniä. Hän kahmaisi niitä kourallisen ja meni lähemmäksi kynttilää; rahojen joukossa hän näki samanlaisen espanjalaisen kultarahan, jonka Estevan oli löytänyt.
Hän koetteli toisten nassakoiden painoa ja huomasi kaikkien olevan yhtä raskaat, ja yrittämättäkään lähimainkaan arvioida löytöä hän, ollen hiukan asiantuntija, tiesi, että nassakat sisälsivät suunnattoman omaisuuden. Sykkivin sydämin aukaisi hän sitten lähimmän lippaan. Siinä oli useampia osastoja, joissa jokaisessa oli erisuuruisia ja -muotoisia, huolellisesti käärittyjä kääröjä. Päällekirjoituksia ei voinut enää lukea, mutta ensimmäisessä käärössä, jonka O'Reilly avasi, oli erinomaisen taiteellisesti tehty hopeahaarikka. Se oli mustunut aikojen kuluessa, mutta O'Reilly näki heti, että se oli kauttaaltaan hopeaa. Hän oli sattumalta ilmeisesti avannut lippaan, joka sisälsi vanhan ja kallisarvoisen espanjalaisen pöytäkaluston.
Lippaan eräässä kulmauksessa hän näki metallisen asiakirjakotelon, jonka hän sai hetken ponnisteltuaan aukimurretuksi. Päällä oli paksu pinkka vanhoja papereita, joissa riippui mahtavia sinettejä. Kosteudesta huolimatta olivat kaikki hyvässä kunnossa, ja kirjoituksista ja sineteistä O'Reilly totesi, että paperit olivat juuri nuo kadonneet kiinnekirjat, nuo kruunun antamat omistustodistukset, joita donna Isabel oli turhaan etsinyt. Papereiden alla oli useita nahkapusseja, jotka olivat niin lahoneet, että ne hajosivat käsiin. Niissä oli suuri valikoima erilaatuisia irtonaisia jalokiviä, joista toiset hehkuivat kuin verenpisarat ja toiset olivat kirkkaat kuin vesihelmet. Siinä olivat rubiinit ja timantit, jotka olivat koituneet donna Isabelin kuolemaksi.
O'Reilly ei malttanut katsella kauemmin. Kynttilä kädessä hän ryömi luolasta kertomaan Rosalle näkemiään. "Olemme löytäneet sen! Kultaa on kasoittain ja siellä ovat maittenne kiinnekirjatkin. Ja niin paljon jalokiviä! Voin — voin tuskin uskoa silmiäni." Hän näytti Rosalle kourallisen kultarahoja. "Katsopas! Näitä on tuhansia. Olet Kuban rikkain tyttö. Rubiineja, timantteja ja helmiäkin — tohdinpa melkein sanoa —" Hän alkoi nauraa hermostuneesti.
"Olen usein kuullut kerrottavan noista helmistä", huudahti Rosa. "'Caribbeanin helmiä, suuria kuin luumut'. Isabel houri niistä aina unissaan."
"Löysin kiinnekirjat aivan ensimmäiseksi. Maat ovat nyt ehdottomasti sinun."
Rosa nousi vaikeasta asennostaan, sillä hän oli aivan jäykistynyt väsymyksestä, ja päätä huimasi. Noustessaan hän kosketti johonkin, joka oli lihaa ja luuta ja joka seisoi aivan hänen takanaan. Hän kavahti vaistomaisesti takaisin horjahtaen aivan kuilun reunalle, jolloin raskas käsi ojentui pimeästä ja tarttui häneen, ja hän huomasi tuijottavansa kasvoihin, jotka eivät olleet suoneet hänelle yölläkään rauhaa, kasvoihin, joiden muisteleminenkin sai hänen verensä jähmettymään. Ne olivat kamalat kasvot; iho oli tumma ja huulet paksut, ja niitä rumensi ohimosta suupieleen saakka ulottuva arpi, ja pienissä, kekäleinä hehkuvissa silmissä, joita ympäröivä valkuainen näkyi kokonaan, oli mielettömän hurja ilme.
Rosa jäykistyi ensin aivan sanattomaksi eikä yrittänytkään paeta. Ilmestys salpasi hänen henkensä ja lamautti hänet sekä ruumiillisesti että henkisesti. Hän luuli ensin menettäneensä järkensä, mutta hän oli tuntenut Cobon käsien puristuksen ennenkin, ja selvittyään ensimmäisestä hämmästyksestään hän käsitti olevansa täydessä tajussaan. Hän koetti huutaa ja työntää miehen luotaan, mutta hänen riuhtoilemisensa oli heikkoa ja hyödytöntä kuin pikku linnun räpistely. Cobo painoi hänet maahan ja tukahdutti hätähuudon.
Kauhu voi olla niin rajaton, ettei sitä voi kestää, mutta Rosa meni onneksi heti tajuttomaksi. Maailma musteni hänen silmissään, ja hän tunsi vaipuvansa äärettömään tyhjyyteen.