O'Reilly tuijotti ylöspäin ja kysyi levottomasti: "Mikä on hätänä?" Hän kuuli askelia ja jalkojen töminää, mutta ei saanut mitään vastausta. "Rosa! Mikä sinua säikähdytti. Rosa?" Hän odotti hetkisen tuskallisen vaiti, mutta sitten hän työnsi hartioillaan ovilaitteen paikoilleen ja alkoi kiivetä köyttä myöten ylös. Mutta hän oli päässyt vain vähän matkaa, kun köysi äkkiä irtautui ylhäältä ja hän putosi takaisin kaivon pohjalle.
"Rosa!" huusi hän jälleen pelosta sortuneella äänellä ja kavahti samassa kaivon seinää vasten hengityksen salpautuessa hänen kurkkuunsa.
Kaivon reunalla näkyi ensin hämärästi tumma pää, sitten leveät hartiat ja vihdoin kaksi käsivartta. Olento kumartui alemmaksi, ja O'Reilly tunsi nuo tummat kasvot, jotka hän oli nähnyt Matanzan rautatieasemalla. Ei ollut epäilystäkään — se oli Cobo.
Miehet tuijottivat toisiinsa sanaakaan sanomatta, ja Cobo näytti olevan äärimmäisen kiihtynyt. Hänen katseensa sattui aarrekammion aukkoon ja saadakseen täyden varmuuden, että hän oli kuullut oikein, hän kumartui yhä pidemmälle käsiinsä nojaten ja käänteli päätään puoleen ja toiseen paremmin nähdäkseen. Hän näytti huojuvan kaivon reunalla kuin suunnaton musta ja lihava hämähäkki.
"Uneksinko minä — vai oletteko te todellakin löytänyt tuon aarteen?" kysyi hän hetkisen kuluttua.
O'Reillyn ylöspäin kääntyneet kasvot olivat aavemaisen kalpeat. Hän kostutti huuliaan ja kuiskasi hiljaa nimen: "Rosa".
"Varonain rikkaudet! Jumaliste, mikä löytö!" Cobon suu vetäytyi ahneeseen irvistykseen, niin että hampaat loistivat. "Hyvä, hyvä! Ja te olette vanhan Sebastianin La Cumbren sisuksiin kahlehdittu henki? Ha ha! Tämmöisiäkö ne aaveet olivatkin, ha, ha!" Hän purskahti nauruun, mutta hänen ivallinen naurunsa kuulosti hukkuvan korinalta.
"Mitä olette tehnyt Rosalle —?"
Kuulematta kysymystä Cobo jatkoi kiihkeästi:
"Aarre on varmaankin hyvin suuri kaikista kertomuksista päättäen — oikein kuninkaallinen, kuten Cuetokin aina sanoi. Niin juuri: 'kuninkaallinen'."