Cobo käänteli yhä päätään puoleen ja toiseen tuijottaen syvyyteen, niin että silmät näyttivät olevan päästä putoamaisillaan. Pitkään aikaan hän ei kiinnittänyt mitään huomiota O'Reillyyn, mutta kun hän oli hiukan tyyntynyt, katsahti hän tähän, ja hänen käytöksensä muuttui. Hän nojautui vasempaan käteen ja veti oikealla revolverin vyöstään.
"Mitä aiotte tehdä?" huusi O'Reilly käheästi.
Kysymys näytti suuresti kummastuttavan everstiä. "Hullu! Luuletko, että aion jakaa sen kanssasi?" kysyi hän.
"Täällä on kylliksi meille kaikille", vastusteli O'Reilly heikosti, ja kuullessaan hanan napsahduksen hän lisäsi sukkelaan: "Antakaa meidän mennä — maksan hyvin — teen teistä rikkaan miehen." Epätoivoissaan hän ojensi kätensä lyöden kynttilän sammuksiin, mutta samassa eversti laski varovasti hanan ja sanoi:
"Olette oikeassa. Mitä minä ajattelenkaan? Ei mitään melua, ei millään muotoa. Caramba! Olisipa se ollut kaunista, kun kaikki mieheni olisivat kiiruhtaneet tänne ylös katsomaan, mitä oli tekeillä. Ei, ei! Ei laukauksia eikä mitään melua. Ymmärrättehän tarkoitukseni?"
Hän irvisti julmasti pannessaan revolverin syrjään ja alkoi sitten irroittaa suurta kiveä kaivon rappeutuneesta reunasta. "Ei mitään melua!" nauraa hykerteli hän. "Ei millään muotoa mitään melua."
O'Reilly, jonka tuon hirviön äkillinen ilmestyminen ja pelko Rosan kohtalosta olivat ensin kokonaan tyrmistyttäneet, huomasi nyt, että mies aikoi säälimättä murskata hänen päänsä. Tuskissaan hän katsahti ympärilleen aikoen hakea suojaa aarrekammiosta, mutta pakotie oli suljettu, sillä pelästyksessään hän oli sysännyt oven paikoilleen. Hän oli kuin rotta loukussa, kokonaan tuon roiston armoilla. Kivi putosi jymähtäen O'Reillyn jalkoihin ja Cobo nauroi pirullisesti.
"Ha, ha, ha!" hirnui hän; "olen hieman taitamaton, vai mitä? Mutta eipä tässä ole kiirettä." Hän alkoi irroittaa toista kiveä. "Jalokiviä! Luumun kokoisia helmiä! Enhän minä, köyhä mies parka, osaa sitä vielä uskoakaan!" Kivi ei irtautunut, minkätähden hän nojautui yhä kauemmaksi. "Helmiä todellakin. Yhdestäkin passittaisin vaikka kymmenen miestä helvettiin —"
O'Reilly seisoi paikallaan kauhun lamauttamana kalliota vasten painautuen ja seurasi tyrmistyneenä toisen hitaita liikkeitä. Samassa hän näki Cobon ilman mitään ymmärrettävää syytä rupeavan äkkiä vapisemaan ja kääntelehtimään tuskallisesti. Sitten tämä jäykistyi paikalleen suonenvedontapaisesti, katse alkoi harhailla, ja O'Reilly kuuli hänen huokaisevan raskaasti. O'Reilly ei voinut käsittää, mikä miehelle tuli. Hänestä tuntui, että Cobo oli tuossa nojaavassa asennossaan kokonaisen iankaikkisuuden, ikäänkuin jokin ääni tahi melu olisi säikähdyttänyt hänet liikkumattomaksi. Mutta asianlaita ei ollut ilmeisesti siten, koska Cobon kasvot alkoivat ensin vavahdella suonenvedontapaisesti ja sitten niillä kuvastui ääretön ja vilpitön hämmästys. Miehet tuijottivat äänettöminä toisiinsa, O'Reilly ylöspäin kääntynein kasvoin ja Cobo käsiinsä nojaten, tuijottavissa silmissään tuo omituisen ihmettelevä katse. Sitten alkoi hänen asentonsa hitaasti muuttua. Hän vaipui yhä syvemmälle kuin raskaan taakan painosta, pää nousi ja laski kääntyillen sinne tänne, ja hän huokaisi toisen kerran tuskallisen raskaasti.
"Jumalani! Oi Jumalani —" kuiskasi hän sopertaen. Pää valahti rinnalle, kädet eivät jaksaneet enää kannattaa hänen painoaan, ja hetkisen kuluttua luiskahti toinen käsi irti kaivon reunasta ja hän horjahti eteenpäin. Silmänräpäyksen ajan hän heilui vyötärönsä varassa ja sitten näytti kaikki voima katoavan hänen suuresta ruhostaan. Murennutta muurilaastia, soraa ja pieniä kiviä putoili ensin varoittavasti kaivon pohjalle ja sitten suistui Cobo kuin eloton liharöykkiö pää edellä O'Reillyn niskaan.