"Niin, Jumalan tähden, Estevan, ajattele sitä", kuiskasi Rosa.
"Jonkun täytyy uskaltaa", sanoi nuorukainen lujasti. "Taistelemme sortoa vastaan ja koko Kuba on ilmiliekissä. Minun täytyy suorittaa oma osani."
"Mutta ennemmin tahi myöhemmin joudutte kiinni — entä sitten?" jatkoi
O'Reilly.
Estevan kohautti hartioitaan. "Kukapa sen tietää. Se olkoon sen ajan murhe."
"Entä miten Rosan silloin käy?"
Estevan liikahti levottomasti ja katsoi maahan. O'Reilly laski kätensä hänen käsivarrelleen. "Teillä ei ole oikeutta saattaa hänen turvallisuuttaan näin vaaranalaiseksi", sanoi hän. "Jos teidän käy onnettomasti, niin keneen hän silloin turvautuu?" Tyttö loi ihailijaansa kiitollisen katseen.
"Te, señor, huolehtisitte varmaankin, ettei hänen —"
"Mutta olen juuri matkalle lähdössä." Seisoen melkein selin Rosaan O'Reilly pikemmin tunsi kuin näki tytön hätkähtävän. Hän kiinnitti katseensa aivan tarkoituksella Estevaniin, sillä hän ei tahtonut nähdä tytön vaalenevia poskia eikä silmissä kuvastuvaa syvää tuskaa. "Tulin hyvästelemään teitä molempia. Matkustan pois joksikin ajaksi, enkä — enkä tiedä milloin palaan."
"Lähtönne surettaa minua kovin", sanoi Estevan vilpittömän murheellisesti. "Olemme suuresti teihin kiintyneet, ja minä olen varma, että jätätte Matanzaan paljon ystäviä. Mutta tehän tulette pian takaisin, vai kuinka?"
"Kyllä, niin pian kuin suinkin. Nimittäin jos —" Hän ei lopettanut lausettaan.