"Hyvä Jumala! Te" — O'Reilly nielaisi tarmokkaasti. "En tahdo sanoa teille totuutta, jonka niin hyvin itse tunnette."
"Matanzan rikkain mies pyysi kättäni juuri tänä iltana."
"Kuka? Mario de Castañoko?"
"Niin."
O'Reilly nauroi helpotuksesta, ja vaikka Rosa koetti näyttää loukkaantuneelta, täytyi hänen pakostakin hymyillä. "Hän on tosin lihava", myönsi hän, "ja hengittää hassusti puuskuttaen, mutta hän on rikas kuin Kroisus ja minä jumaloin rikkaita miehiä."
"Ja minä vihaan", julisti O'Reilly. Tarttuen sitten Rosan pehmoiseen käteen hän sanoi hyvin vakavasti: "Olen aivan varma, että käsität nyt, armas, miksi en osaa kosia. Me irlantilaiset olemme semmoisia, näetkös. Tahdotko odottaa, kunnes tulen takaisin?"
"Viivytkö kauankin?"
O'Reilly katsoi syvälle noihin tummiin silmiin, joissa kuvastui nyt sanomaton hellyys äskeisen veitikkamaisuuden asemasta. Hän ojensi kätensä riemusta huudahtaen ja Rosa Varona painautui hänen povelleen kuiskaten:
"Odotan ikuisesti."