PAHAN PALKKA.
Vaikka donna Isabel oli jo kauan ollut varma, että tilanhoitaja Pancho Cueto petti häntä, ei hän ollut kuitenkaan milloinkaan uskaltanut vaatia häntä tilille. Ja hänen menettelyllään oli pätevä syy. Mutta don Castañon umpimähkäinen syytös ja monet huutavat puutteet olivat lujittaneet hänen epäluulonsa lujaksi päätökseksi ja kauppiaan vierailun jälkeisenä päivänä hän lähetti hakemaan päällysmiestä, joka asui siihen aikaan eräässä syrjäkartanossa.
Sananviejän lähdettyä valtasi hänet kuitenkin suunnaton hätä ja hän oli jo lähettämäisillään hakemaan lähetin takaisin. Levottomuus yltyi illan tullen ja yö oli sitäkin kurjempi. Tämä ei ollut suinkaan mitään uutta, sillä hän oli tottunut näkemään pahoja unia, ja menneiden aikojen tutut hahmot ahdistivat häntä. Eikä hän suinkaan hämmästynyt, kun hän herätessään aamuisin huomasi, että tohvelit olivat märät ja tahraiset ja yöpuku kasteen kostuttama.
Kului tuskin kuukautta, ettei hän olisi kävellyt unissaan.
Cueto oli ilmeisesti sangen utelias kuulemaan, miksi hänet oli käsketty saapumaan, mutta koska hän ei aloittanut keskustelua, oli hänen emäntänsä tehtävä se. Usean onnistumattoman yrityksen jälkeen sai donna Isabel vaivoin sanotuksi:
"Parahin Pancho, ajat ovat huonot. Tila rappeutuu eikä tuota enää, niin etten —."
Pancho Cueton silmät olivat hyvin lähellä toisiaan, hänen laihat kasvonsa olivat kapeat ja julmat ja hän tuijotti puhujaan niin synkin ja röyhkein katsein, että tämä tuskin kykeni lopettamaan lausettansa: "niin etten voi enää kauemmin palkata itselleni tilanhoitajaa ja pitää teitä palveluksessani."
"Ajat paranevat", vastasi Cueto.
"Mahdotonta! Tämä sota uhkaa turmella viimeisetkin mahdollisuudet ja kun Estevan ja Rosa ovat nyt kotona, tuhlaavat he rahaa kuin vettä. Näännyn köyhyyteen."
"Niin, he eivät näytä tyytyvän vähään. Mutta siitä syystähän onkin apuni tarpeellinen."