Sisälle päästyään hän masentui yhä enemmän, sillä herra Carter toivotti hänet sydämellisesti tervetulleeksi. Vanhus syleili häntä, taputti häntä selkään ja kysyi ainakin kolmesti, miten hänen terveytensä laita oli. O'Reillyllä ei ollut enää kylmä, hiki virtasi joka huokosesta ja hän tunsi kauluksensa kostuvan. Särkeä tuon vanhuksen toiveet ja suunnitelmat oli samaa kuin potkaista lasta kasvoihin. Carter ei ollut milloinkaan ollut niin innokas ja sydämellinen; hänen koko tervehdyksensäkin oli melkein teatraalinen. O'Reillyn sydäntä oikein vihlaisi, kun hän huomasi, miten suuresti hänen isäntänsä oli kiintynyt häneen. Herra Carter, joka oli muuten kuuluisa itsensähillitsemistaidostaan, käyttäytyi nyt kuin hän olisi ollut aivan suunniltaan ilosta, mikä tuntui kuitenkin hyvin teeskennellyltä eikä oikein sopinut tilanteeseen, ja kun hän neljännen kerran tiedusteli Johnnien vointia, muuttui tämän pelko vilpittömäksi hämmästykseksi. Vihdoin huomautti herra Carter totisen leikillisesti: "No, poikaseni, sinähän onnistuit erinomaisen hyvin, eikö niin?" Äänensävy oli melkein imarteleva.
"Kyllä, herra, tein minkä voin", myönsi O'Reilly toivehikkaasti.
"Älä sano minulle 'kyllä, herra'. Olemmehan ystävät, eikö totta?
Käsitän kaikki vallan hyvin enkä syytä sinua mistään — tuo järjetön
vallankumoushan markkinat turmeli. En voi ymmärtää noita ihmisiä.
Toimit olosuhteisiin nähden loistavasti."
"Kapinaan on kyllä syytä — sorto käy sietämättömäksi." O'Reilly mutisi tuon tutun lauseen melkein tietämättään vastaukseksi herra Carterin tuttavalliseen ystävällisyyteen.
"Kaikissa Espanjan maissa on asian laita sama", murahti vanhus, "on aina ollut ja tulee aina olemaan. Niitä hallitaan sorrolla ja politiikka on vain keinottelua. Muuten tohdin sanoa, ettei tuo kapina kauan kestä."
Keskustelun käänne oli O'Reillylle sangen mieluinen, sillä hänestä ei ollut mikään niin joutavaa kuin aiheeton ylistely, ja näistä asioista puheleminen viivyttäisi sitäpaitsi tulevaa räjähdystä. Oli muuten hyvin omituista, että Samuel Carterilla oli aikaa jutella näin ylimalkaisista seikoista. Johnnie ihmetteli, miksi vanhus ei syventynyt heti liikettä koskeviin yksityiskohtiin.
"Kapina on kehittynyt hyvin uhkaavaksi", sanoi hän. "Saaren itäosa on jo kapinallisten huostassa ja lähtiessäni etenivät Maceo ja Gomez parhaillaan länttä kohti."
"Mitä joutavia. Sodankäyntiin tarvitaan rahaa."
"Rahaa on", sanoi O'Reilly painokkaasti. "Marti sai käytettäväkseen toista miljoonaa dollaria, ja jokainen kubalainen sikaarinvalmistaja Yhdysvalloissa luovuttaa tarkoitukseen osan viikkopalkastaan. Kuban väestön parhaimmat ovat mukana taistelussa. Kapinalliset ovat tosin huonosti aseistetut, mutta osaavat tapella. Espanja on melkein voitettu, eikä jaksa enää kauan liikettä vastustaa."
"Voin melkein varmaan sanoa, että kubalaiset lopettavat hulluttelunsa, kun nälkä alkaa heitä ahdistella. Hallitus antaa heidän nääntyä nälkään. Oli miten oli, sota on tehnyt liiketoimintamme siellä mahdottomaksi ja" — herra Carter siirsi varovasti mustepullon hiukan edemmäksi ja pisti paperiveitsen kalenterin väliin — "lienee paikallaan, että hiukan neuvottelemme keskinäisistä asioistamme." Vanhus rykäisi kuivasti: "Muistathan sopimuksemme? Annoin sinulle tilaisuuden koettaa luoda itsellesi vakavan yhteiskunnallisen aseman ennenkuin — ennenkuin suunnitelmasi tyttäreeni nähden saattoivat tulla kysymykseenkään."