Näin altis myöntyväisyys näytti hieman tyynnyttävän herra Carteria, joka huokaisi helpotuksesta ja murahti äkäisesti: "Hm! Tämähän kävi paremmin kuin olin toivonutkaan. Minä en totisesti tiennyt, mitä oikein sanoisin, kun astuit sisään. Ja ajatella, ettet ollut lainkaan säälin tarpeessa!"
"Olenpa niinkin. Ilman sitä en voi mennä naimisiin."
"Mitä joutavia! On parempi odottaa. En oikein luota noihin varhaisiin avioliittoihin."
"Luottakaa pois vain!"
"Saadaanhan sitten nähdä. Mutta oletpa sinä oikein aika poika! Ensin hylkäät tyttäreni ja samassa hengenvedossa jo kiristät minulta työtä. Pysy alallasi, sanon minä, äläkä potki rikki hienoa mattoani. Minun pitäisi totisesti suuttua oikein hirmuisesti, ja sen minä vielä teenkin — mutta menehän nyt, niin soitan asiasta Elsalle, että hänkin saa vuorostaan tanssia."
O'Reilly kirjoitti sinä iltana pitkän kirjeen Rosa Varonalle. Seuraavina päivinä pantiin hänen hyvä tuulensa kovalle koetukselle ja hän suorastaan uhmasi herra Slackia, joka oli herra Carterin lähdettyä ottanut ylleen synkän arvokkaan ilmeen, joka sopi mainiosti hänen nykyisen asemansa raskaaseen vastuunalaisuuteen.
Kirje seurasi kirjettä ja oli aivan varmaa, että O'Reillyn kynä oli nyt noitakeinoin teroitettu. Hän luki itsekin suurella nautinnolla kirjeitään. Hän pyysi Rosaa valmistautumaan hänen paluunsa ja sitä välittömästi seuraavan avioliiton varalle; tulevaisuuden suunnitelmat ja haaveilut omasta kodista, jonka he laittaisivat New Yorkiin, nielivät sivuja lukemattomat määrät. Hän kuvaili haltioituneesti huonekalustoa, jonka hän oli päättänyt ostaa, ja tuhlasi sanoja tuhansittain kertoessaan näkemästään kiinalaisesta pöytäkalustosta. Huoneistojakin hän oli jo ollut katsomassa, ja ensimmäisen sellaisen retken selostus täytti kolme kokonaista arkkia. On todellakin merkillistä, millä runollisella hartaudella ja välittömällä lämmöllä rakastunut sulhasmies osaa kuvata viiden huoneen huoneiston; pienellä palkallaan hän sisustaa sen satumaisella loistolla ja sittenkin jää niin paljon jäljelle, että voidaan elää huolettomasti ja ylellisestikin.
Mutta O'Reillyn kirjeet eivät sisältäneet ainoastaan käytännöllisten ja aineellisten seikkojen selvittelyjä, niissä oli myöskin paljon lemmen runollisuutta. Kuten kaikki lempivät kirjoitteli hänkin sivuittain hehkuvia lemmenvaloja ja iäisiä uskollisuuden, kunnioituksen ja rajattoman rakkauden lupauksia, lauseita, jotka hämmästyttivät häntä itseäänkin, kun hän luki ne. Mutta hän ei epäillytkään niiden vaikutusta Rosaan, ja oli varma, että Rosa olisi milloin hyvänsä valmis seuraamaan häntä ja jättämään synnyinmaansa. O'Reillyn rakkaus oli rajaton ja hänen luottamuksensa tyttöön ehdoton. Hän tunsi ja tiesi myöskin, että tyttökin rakasti häntä ja luotti häneen. Tämä olikin hänen mielestään varsin ihmeellistä — harvinainen tapaus, jota hän ei voinut milloinkaan kyllin ihmetellä. Hän ei uneksinutkaan, että kaikki miehet ovat ihmetelleet samaa.
Ja niin kuluivat päivät nopeasti. Oli kyllä omituista, ettei hänen kirjeisiinsä vastattu. O'Reilly alkoi hermostua, hän kirosi vallankumousliikkeen, joka oli tehnyt postiyhteyden kovin epävarmaksi, ja vihdoin hän sähkötti, mutta mitään ei kuulunut. Hänen kärsimättömyytensä muuttui vähitellen peloksi ja kaikenlaiset arvelut ja luulot veivät hänen mielenrauhansa kokonaan.
Suuri oli siis hänen helpotuksensa, kun eräänä päivänä oli hänen pöydälleen pantu kulunut ja ryvettynyt kirje, jonka osoite oli kirjoitettu Rosan käsialalla. Amerikan postileima ja Key Westin postimerkki näyttivät sangen oudoilta, mutta — olihan kuoressa Rosan käsiala. Rosan ensimmäinen kirje! O'Reilly ihmetteli, olikohan hänen ensimmäinen kirjeensä mahtanut liikuttaa Rosaa niin syvästi kuin tämän ensimmäinen kirje liikutti häntä. Hän suuteli kuorta kohtaan, jota Rosan huulet olivat koskettaneet kirjettä kiinniliimatessa, ja avasi sitten kirjeen innosta vavahtelevin sormin.