Kirje oli pitkä ja tiheään kirjoitettu, mutta luettuaan vähän matkaa muuttui hänen ilonsa viiltäväksi tuskaksi ja viimeiselle ohuelle sivulle ehdittyään oli hän aivan suunniltaan. Hän luuli näkevänsä unta. Hänen päätänsä huimasi ja vapautuakseen painajaisestaan hän katsoi ympärilleen kuin apua etsivä, mutta kirjoituskoneiden kylmä rätinä ja läheltä kuuluva ääni, joka saneli kahvitilausta Brasiliaan, todistivat hänen olevan auttamattomasti valveilla. Arkki, jota hän piteli kädessään, oli todella olemassa, ja oli kirjoitettu täyteen Rosan käsialalla. Hän oli varmaankin lukenut väärin. Hän alkoi lukea toistamiseen, mutta hänen kätensä vapisivat niin, ettei hän voinut pidellä kirjettä kädessään, vaan hänen täytyi levittää se pöydälle.
Kirjeen kyhääminen oli varmaankin pannut Rosa-paran kovalle koetukselle, mutta ensimmäisten lauseiden vanhanaikainen muodollinen jäykkyys oli vain omiaan antamaan sitä suuremman painon hänen tuskalliselle ja epätoivoiselle avunhuudolleen, joka oli kirjeen lopussa.
"Rakkaani!
"Tartun kynään arkaillen ja epäröiden, sillä pelkään, että sinä pidät käytöstäni sopimattomana, kun kirjoitan sinulle näin vain ilman muuta. Mielestäni on sivistyneen nuoren naisen oltava aina mahdollisimman varovainen myöskin kirjevaihdossaan miehen kanssa, joka on kunnioittanut häntä kosinnallaan, mutta nyt ovat olosuhteet sellaiset, että nämä seurustelusäännöt saavat luvan väistyä.
"Jumalani! Mitä kaikkea onkaan ehtinyt tapahtua lähdettyäsi Matanzasta ja mihin kurjuuteen minä ja Estevan olemmekaan joutuneet! Miten voi ilo niin äkkiä murheeksi muuttua, yltäkylläisyys puutteeksi ja turvallinen olo alituisten vaarojen uhkaamaksi? Tiedän tuskin mistä aloittaisin ja mitä sinulle kertoisin; käteni vapisee ja kyyneleet himmentävät näköni enkä myöskään tohdi uskoa tämän kirjeen milloinkaan joutuvan käsiisi, sillä minä ja Estevan olemme kodittomia karkulaisia, henkipattoja, ja asumme nyt vuoristossa Asension ja Evangelinan, isämme entisten orjain, luona. Köyhyytemme on sanoin kuvaamaton. Mutta he olivat ainoat ystävämme ja me rakastamme heitä, sillä he ottivat meidät hoiviinsa, kun jouduimme kodittomiksi.
"Näen sinun tuijottavan näihin sanoihin ja kuulen sinun sanovan: 'Rosa on varmaankin tullut hulluksi niinkuin hänen äitipuolensakin!' Ja totisesti luulen itsekin välistä samoin. Mutta niin ei ole kuitenkaan käynyt. Kaikki, mitä kerron, on totta. Oikein helpottaa, kun saa puhella sinulle kaikesta, vaikka et kirjettäni milloinkaan saisikaan. Asensio toimittaa kirjeen kapinallisten leiriin, joka on monen penikulman päässä täältä, ja ystävämme eversti Lopez on luvannut jollakin salaperäisellä tavalla toimittaa sen edelleen sinulle vihollistemme nenien editse. Niin, meillä on vihollisia! Meillä, jotka emme ole kenellekään pahaa tehneet! Odotahan kun kerron sinulle.
"Mutta jospa tämä kirje saapuukin perille — luen rukouksen lähettäessäni sen matkalle — niin mitä sitten? En tohdi ajatella sitä kovin paljon, sillä miehen sydän on erilainen kuin naisen. Mitä mahdatkaan ajatella, kun kuulet, että ihailemasi Rosa Varona ei olekaan enää sama Rosa kuin silloin? Kuulen sinun mutisevan: 'Tyttö unhottaa itsensä!' Mutta olosuhteet ovat kokonaan muuttuneet ja minun on myöskin täytynyt luopua kaikesta, mihin olin tottunut. Olen nyt turvaton kuin ahdistettu metsän eläin."
O'Reilly tunsi suurta tuskaa ajatellessaan, että Rosa oli voinut hetkisenkään epäillä häntä. Mutta oikeastaan ei Rosa epäillyt; lausutut arvelut olivat vain satunnaisia ja kokonaan ohimenevää laatua. Kirjeen sävystäkin hän jo huomasi, että hän uskoi sisimmässään järkkymättömästi O'Reillyn rakkauteen.
Hän kertoi tarkkaan donna Isabelin kuoleman ja kaikki sitä seuranneet tapahtumat, ja O'Reilly luki kuin lumouksen vallassa. Kaikki tuntui aivan mahdottomalta.
"Siten jouduimme Asension ja hänen vaimonsa luo", jatkui kirje. "Kuvittelehan! Majamme on kaukana Yumurin tiheikössä ja mahdollisimman vähäpätöinen, ettei kukaan sitä keksisi. Piilottelemme kuin arat villieläimet, vaikka luonto ei ole meille suonut yhtä suurta taitoa vaaroja välttääksemme. Emme ole enää mitään huomattuja henkilöitä; turvallisuutemme on vain sen varassa, miten näkymättömät voimme olla. En rakasta erämaata, se täyttää mieleni pelolla, öisin kuulen katto-olkien risahtelevan yläpuolellani ja aamuisin lasken jalkani paljaalle maalle. Elämme hedelmillä ja Evangelinan tarhan kasviksilla, ja kun Asensio on kotosalla, saamme välistä vaihteeksi jonkun linnun tahi muun eläimen. Estevan näyttää viihtyvän hyvin, mutta minä en voi tottua uuteen ympäristööni. Välistä minun täytyy aivan purra kieleeni pidättääkseni valitukseni, etten pahoittaisi hänen mieltään.