"Ymmärrän. Lause on jonkinlainen tunnussana."
"Ei, ei suinkaan. Minun ei ole vielä kertaakaan tarvinnut sitä käyttää", ja tohtori Alvarado hymyili hilpeästi nähdessään O'Reillyn kasvoilla kuvastuvan hämmästyksen. "Teidän ei tarvitse sanoa enempää. Ei kukaan, paitsi Tomas ja minä, tiedä, että hän löi minua kerran, mutta se on kuitenkin totta. Olin nuori ja tahdoin lähteä sotaan, mutta hän jäähdytti intoni bamburuo'olla. Sovimme myöhemmin, ettei asiasta mainittaisi kenellekään halaistua sanaa. Kuullessaan lauseen hän tietää, että luotan teihin, ja hän auttaa teitä pääsemään kapinallisten luo, jos se vain käy päinsä. Mutta sanokaahan minulle, mitä aiotte sitten tehdä, kun olette löytänyt neiti Varonan?"
"Lähdemme heti tiehemme."
"Miten? Luuletteko voivanne noin vain ilman muuta mennä johonkin satamaan ja astua laivaan? Joudutte heti maahan tultuanne tarkan valvonnan alaiseksi ja sisämaahan häivyttyänne olette merkitty mies."
"Mitäpä siitä; menen jo siellä tytön kanssa naimisiin. Olenhan Amerikan kansalainen —"
"Älkää luottako liian paljon siihen seikkaan", varoitti tohtori. "Espanjalaiset vankilat ovat vahvat ja maanne ei ole milloinkaan vaatinut kansalaistensa loukkaamattomuutta yhtä jyrkästi kuin muut maat."
"Ehkä. Mutta ensin minun täytyy löytää neiti Varona ja saattaa hänet turvaan. En välitä paljoakaan, mitä sitten tapahtuu."
Alvarado nyökäytti hymyillen päätään. "Jumalani! Miten tämä maailma olisikaan ikävä, ellei tunteita olisi! Elämä suosii rakastavaista sydäntä. Ihailen rohkeuttanne ja toivon sydämestäni, että saan pian jälleen nähdä teidät ja — vaimonne."
O'Reilly punastui ja yritti sanoa jotakin, mutta tuo kunnon kubalainen taputti häntä ystävällisesti olkapäälle. "Tulkaa palattuanne luokseni ja tuokaa minulle terveisiä Tomas-veljeltäni. Hyvästi nyt ja onnea matkalle, toveri."
"Hyvästi, señor. Olen teille syvästi kiitollinen."