O'Reilly sai vaikeudetta paikan englantilaisessa höyrylaivassa Dunham Castle'ssa, joka oli matkalla suoraan Nuevitakseen, ja eräänä iltana muutamia päiviä myöhemmin näki hän sumun keskeltä Kuban rannikon, jota kohden laiva pyrki kaikin voimin keikkuen ilkeästi valtameren aallokossa.
Loppumatka oli sangen tukala. Kun Hatteras oli sivuutettu, sai Dunham Castle taistella kaksitoista tuntia kovassa myrskyssä, joka hellitti vasta kun oltiin päästy Bahama-salmeen. Aallokko oli kuitenkin niin ankara, että laivan ilkeä keinuminen taukosi vasta Nuevitaksen sataman ahtaan suun sisäpuolella. Ilma kirkastuikin sitten hämmästyttävän nopeasti ja rannalta puhaltava tuuli oli täynnä ihania tuoksuja, joita Johnnie O'Reilly iloiten hengitti.
Hänellä oli mukanaan mahdollisimman vähän tavaraa; vain yksi varapuku, välttämättömimmät matkavarusteet ja Colt-pistooli, joka oli hänellä ollut jo kauan. Hän katseli sitä tuumien mihin hän sen kätkisi, kun laivan kapteeni tuli hytin ovelle ja huudahti aseen nähtyään: "Halloo! Kapinallisilleko aseita, vai mitä?" O'Reilly naurahti. "Tämä on vain vanha ystävä. En tiedä oikein, mihin sen panisin."
"Kuulkaahan, on parasta, että sanotte ystävällenne hyvästit ja heitätte sen laidan yli, ennenkuin se tuottaa teille ikävyyksiä."
"Aivanko totta?"
"Tehkää niinkuin sanoin. Ette pääse maihin tuo mukananne."
Mutta Johnnie epäröi. Hänen suunnitelmansa eivät tosin olleet sotaiset, mutta niiden vaarallisuuteen nähden hän ei olisi halunnut luopua ainoasta aseestaan. Hän tarkasteli vaatevarastoaan ja keksi toisten housujensa sisäsaumojen kummallakin puolen melkoisen kaistaleen liikaa kangasta. Ottaen neulan ja lankaa hänen onnistui kiinnittää ase lahkeen sisäpuolelle niin, että se pysyi vakavasti hänen oikeata reittään vasten. Hankalaahan se oli, mutta hänen seisoessaan ei asetta voitu huomata. Tyytyväisenä keksintöönsä hän riisui sitten talvivaatteensa ja muutti ylleen kevyemmän puvun.
Aurinko paahtoi jo kuumasti, kun hän tuli kannelle ja näki edessään Nuevitaksen kirkkaan valkoiset talot. Lähempänä kaupunkia oli sataman vesi muuttunut likaiseksi, rantalaiturit olivat aivan lahoneet ja usein paikoin sortuneetkin ja ilman täytti epäterveellinen löyhkä, ikäänkuin koko kaupunki olisi ollut sairas. Mutta kauempana kohosi puhdas ja vehreä vuoristo hedelmällisine rinteineen. Siellä oli Kuba, jonka O'Reilly tunsi.
Lähellä olevista kuljetuslaivoista nousi parhaillaan maihin espanjalaista sotaväkeä, tavaroita purettiin ja rannalta kuului merkkitorvien toitahduksia. Satamassa oli myös useita rannikkovartioaluksia, joissa kaikissa liehui Espanjan lippu.
Vaikka Dunham Castle'ssa oli vain muutamia matkustajia, saivat he odottaa sangen kauan, sillä epäluuloiset viranomaiset tarkastivat huolellisesti kaikki matkatavarat ja pitivät kuulusteluja. Vihdoin sai O'Reillykin luvan lähteä maihin. Hän oli selvinnyt koetuksesta hyvin ja halusi nyt ennen kaikkea päästä johonkin matkailijakotiin voidakseen vapautua pistoolistaan, joka hakkasi tuimasti hänen oikeaa jalkaansa joka askeleella. Laiturilla hän ojensi laukkunsa eräälle neekerille ja lähti kulkemaan edellä, mutta samassa nousi lähellä olevalta penkiltä kaksi miestä, jotka pysähdyttivät hänet. Merkeistä päättäen he olivat valtiollisen poliisin väkeä ja O'Reilly tunsi sydämessään omituisen ailahduksen.