"Eipä tietenkään", nauroi Cueto. "Hän ei ehkä tohtisi? No niin, minähän vain kiusoittelen sinua. Mutta sinä olet ilmaissut itsesi, näetkös. Huomaan kaikesta, että tiedät aarteesta."
"Tiedän vain yhden asian", sanoi orja hitaasti suoristautuen, "ja se on, että olen uskollinen don Estevanille." Hän kääntyi ja poistui Pancho Cueton jäädessä tuijottamaan miettiväisesti hänen jälkeensä.
Vaimonsa kuoleman ja lastensa syntymisen jälkeen pysytteli don Estevan kuten ennenkin mahdollisimman erillään valtiollisesta elämästä. Hän ei tahtonut joutua selkkauksiin espanjalaisten viranomaisten kanssa, jotka hallitsivat saarta, eikä hän myöskään tahtonut täydellisesti erottautua naapureistaan, jotka kapinoivat hallituksen mielivaltaa ja häikäilemätöntä sortoa vastaan. Tämä ei ollut suinkaan helppoa, sillä hallituksen virkamiehet olivat kauttaaltaan turmeltunutta ja tunnotonta väkeä, ja maan syntyperäiset asukkaat olivat melkein kaikki joko julkisesti tahi salaisesti saaren itäosassa puhjenneen kapinan kannattajia. Don Estevan luovi varovasti molempien puolueiden välissä kartuttaen omaisuuttaan orjien kasvatuksella ja sokerin viljelyksellä. Orjien kysyntä lisääntyi päivä päivältä, kun neekerien maahantuonti oli käynyt mahdottomaksi, ja sokerin viljelys tuotti hyvin, joten Pancho Cueto saattoi täydellä syyllä ihmetellä, mihin rahat mahtoivat joutua.
Kaksoiset, Estevan ja Rosa, kasvoivat ja varttuivat vuosi vuodelta ja olivat Sebastianin ja Evangelinan, joiden hoitoon heidät oli uskottu, ylpeys ja ilo. Evangelina, tuo nuori neekerityttö, oli täysikasvuiseksi tultuaan seudun kaunein ja viehättävin orjatar, ja joka kerta kun Sebastian katseli häntä, kiitti hän Jumalaa onnestaan.
Eräänä päivänä meni don Estevan sitten uudelleen naimisiin ja donna Isabel, eräs Havannan kuuluisa kaunotar, muutti asumaan Varonan kartanoon. Tuo vaatimattomien vanhempien kunnianhimoinen tytär oli usein kuullut puhuttavan La Cumbren salaperäisestä aarteesta, ja hän oli lakkaamatta ajatellut sitä.
Suuria juhlallisuuksia pidettiin ja paikkakunnan espanjalaiset virkamiehet ja Matanzan ja seudun huomatuimmat kansalaiset kävivät toivottamassa tervetuloa don Estevanin kauniille puolisolle. Mutta kuherruskuukausien ensimmäisen hehkun jäähdyttyä alkoi onnellinen aviomies pelätä tehneensä suuren erehdyksen. Donna Isabel oli, hän huomasi, sekä turhamainen että itsekäs. Hän ei vaatinut ainoastaan suurinta ylellisyyttä ja loistoa, vaan vaati myös mitä itsepintaisimmin saada tietää miehensä kaikki raha-asiat.
Don Estevan ei ollut enää nuori. Hän oli ajan oloon kovettunut ja käynyt epäluuloiseksi ja huomattuaan joutuneensa omanvoitonpyyntöisen naisen pauloihin hän alkoi tuntea tätä kohtaan mitä suurinta katkeruutta. Donna Isabelin uteliaisuus harmitti häntä, ja hän sanoi aivan suoraan, ettei hänellä ollut mitään rikkauksia. Hän koetti todellakin aivan ärsyttävällä viattomuudella saada puolisonsa uskomaan, että hän oli aivan varaton. Mutta Isabelia ei petetty niin helposti. Huomattuaan, etteivät hänen metkunsa ja kiemailunsa hyödyttäneet mitään, hän joutui vihan vimmoihin ja myrskyisä kohtaus — sarjan ensimmäinen — seurasi. Hän ei voinut saada rauhaa, ennenkuin hän sai tietää, miten aarteen laita oli. Rajattomassa ahneudessaan hän aivan vapisi himosta saada tunnustella kultaa täynnä olevien pussien painoa ja nähdä jalokivien salamoivan povellaan. Hänen omanvoitonpyynnön vallitsema mielensä kuvitteli lopulta nuo salaperäiset rikkaudet moninkertaisiksi ja don Estevanin vastarinnan aiheuttama närkästys syveni vähitellen intohimoiseksi vihaksi.
Hän tutki kartanon joka sopen, milloin hänellä vain oli tilaisuutta, mutta ei löytänyt mitään, ja vihdoin salaisuus valtasi kaikki hänen ajatuksensakin. Hän etsi pimeimmätkin nurkat, kyseli orjilta ja öisin hän makasi valveilla kuunnellen don Estevanin hengitystä, toivossa, että tämä ilmaisisi salaisuuden unissaan. Tämmöinen elämä oli miehelle luonnollisesti hyvin tukalaa, mutta mitä kiihkeämmin donna Isabel ahdisti häntä, sitä lujemmin hän päätti olla ilmaisematta mitään. Sivullisten läsnäollessa he olivat aina mitä sopusointuisin aviopari, sillä he olivat ylpeitä, ja Varonan perhe oli seudun arvokkaimpia, mutta heidän yksityiselämänsä paheni pahenemistaan. Vihdoin oltiin niin pitkällä, että he olivat täydellisesti vihamielisellä kannalla toisiinsa nähden. Heillä ei ollut toisilleen ainoaakaan ystävällistä sanaa. Donna Isabel lateli vain soimauksia ja yltyi tämän tästä vihan vimmoihin, ja don Estevan ivasi häntä sillä, ettei hän ollut viekkaudestaan huolimatta päässyt toiveidensa perille.
Tarina Varonan aarteesta unhottui vähitellen kokonaan tahi joutui satujen joukkoon. Vain donna Isabel, joka puolisonsa vaitiolosta huolimatta oli saanut tietää yhtä ja toista, ja Pancho Cueto, joka teki omat johtopäätöksensä isäntänsä suurista tuloista, pitivät asian visusti muistissaan. Päällysmies oli kärsivällinen. Hän seurasi mielenkiinnolla isäntäväkensä eripuraisuuden kehitystä ja aikoi hyötyä siitä sopivan tilaisuuden sattuessa.
Oli aivan luonnollista sellaisten olosuhteiden vallitessa, että donna Isabel alkoi vihata lapsipuoliaan — don Estevan oli sanonut suoraan, että lapset perisivät hänen koko omaisuutensa. Ajatus, ettei hän lopultakaan saisi hituistakaan aarteesta, jonka tähden hän oli uhrannut nuoruutensa ja kauneutensa, sai donna Isabelin aivan hulluuden rajoille, ja kuten voidaan ajatellakin, kohdistui hänen raivonsa niin ollen pienokaisiin. Vanhaa Sebastianiakin ja hänen tytärtään hän alkoi vihata ja saipa Evangelinan sulhanenkin, eräs Asensio-niminen orja, tuntea hänen kyntensä.