Syy, miksi Sebastianilla oli niin paljon etuoikeuksia, oli pian selvennyt donna Isabelille, ja hän oli ensin koettanut kaikin mahdollisin keinoin voittaa vanhuksen luottamuksen. Mutta turhaan. Sebastian oli luja kuin tammi, joka kestää kesän helteet ja talven myrskyt, eivätkä donna Isabelin juonet ja imartelut hyödyttäneet mitään.
Orjan uskollisuus raivostutti häntä, ja hän päätti tehdä kaikkensa rikkoakseen tämän ja don Estevanin hyvät välit.
Donna Isabel oli tarmokas. Hän alkoi kaikin keinoin vainota Evangelinaa, mutta vasta kuukausien kuluttuahan uskalsi ehdottaa don Estevanille, että tämä myisi tytön. Don Estevan kieltäytyi tietysti jyrkästi. Hän sanoi pitävänsä Sebastianin tyttärestä niin paljon, ettei hän voinut sellaista ajatellakaan.
"Siinäpä se on", ivasi donna Isabel. "Tyttöhän onkin nuori ja kaunis.
Taidat olla aivan ra —"
Don Estevan kykeni vaivoin pidättämään kirouksen. "Erehdyt", sanoi hän jäykästi. "Sebastian on palvellut minua uskollisesti ja Evangelina on lasteni leikkitoveri. Hän on hyvä heitä kohtaan ja on ollut heille äidin asemassa enemmän kuin sinä konsanaan."
"Ja senkö tähden sinä puet hänet niin hienosti? Joutavaa puhetta", sanoi Isabel heilauttaen kaunista, tummaa päätänsä. "Näen kyllä, mitä ympärilläni tapahtuu. Enhän ole sokea. Tämäpä on vasta kaunis juttu, kun ystäväsi saavat kuulla sen. Tyttö, musta kuin sysi, ja sinä —"
"Vaimo!" karjaisi don Estevan. "Hillitse ajoissa myrkyllinen kielesi!"
"Tuota lutkaa en kärsi enää talossani!" kirkui donna Isabel.
"Sinunko talossasi?" huusi don Estevan suunniltaan raivosta, johon donna Isabelin mielettömät syytökset olivat hänet saattaneet. "Sinunko talossasi? Millä oikeudella sanot tätä taloa omaksesi?"
"Olenhan puolisosi."