"Tekö —!" Carbajalin koko ruumis alkoi keinua ja hänen pyöreä vatsansa heilui kuin jokin näkymätön käsi olisi ravistellut häntä. "Jumalani! Ha, ha! Olettepa todellakin sukkela!"
"Olen sairas", sanoi O'Reilly ontosti.
"Mikä tauti teitä vaivaa?" kysyi isäntä.
"Kolotus."
"Kolotus? No sehän on vain jonkinlainen lihasvaiva, hiukan jäykkyyttä —"
"Kas niin! Tiesinhän sen!" huudahti O'Reilly riemuitsevasti. Hän tarttui isännän tahmeisiin käsiin ja puristi niitä kiihkeästi. "Annatte minulle toivoa! Teette minusta uuden ihmisen. Nuo lääkärit eivät tee muuta kuin kiihoittavat ihmisraukkojen tuskia; minut he olisivat jo haudanneetkin. Tätä ilmanalaa he eivät milloinkaan suositelleet, eivät milloinkaan. Vain lihasvaiva, sanoitte, hiukan jäykkyyttä. Siitäkinhän jo huomaa, että tuo kiusallinen tauti on täällä aivan tuntematon. Kiitän teitä, señor."
"Ette ole sairaan näköinen", mutisi Carbajal. "Olette aivan erilainen kuin tuo toinen amerikkalainen."
"Kuka toinen amerikkalainen?"
"Eräs omituinen mies. Ohut kuin lanka, yski hirvittävästi ja sylki verta, milloin hän ei haukkunut hotelliani. Muutti sitten Puerto Principeen, jossa hänet tapaatte, ellei yskä ole häntä tappanut. Minä luulen, että hän kirjoittelee sanomalehtiin. Olen aina valmis mielihyvällä palvelemaan teitä, herra; käskekää minua milloin vain tahdotte." Herra Carbajal nousi vastahakoisesti ja meni ähkyen alas pöytiensä ja kärpästensä pariin.
O'Reilly käsitti tilanteen täydellisesti. Oli aivan selvää, että hotellin isäntä oli läheisessä yhteydessä espanjalaisten viranomaisten kanssa, joten hänen täytyi keksiä paikkakunnalla oleskelulleen jokin pätevä syy, joka kestäisi kaikki epäluulot. Hän mietti ja mietti, mutta kun hän ei voinut keksiä parempaa syytä kuin tuon kolotuksen, niin hän päätti turvautua siihen.