Koska tohtori Alvarado ei ottanut vastaan potilaita tähän aikaan päivästä, kuten O'Reilly oli laskenutkin, jatkoi hän matkaansa tämän yksityisasunnolle. Hetkisen epäröityään hän painoi soittokellon nappia ja sattui niin, että tohtori tuli itse aukaisemaan. O'Reilly tunsi hänet heti veljensä näöstä. Hän lausui englannin kielellä:
"Terveisiä Felipeltä. Hän muistaa vielä hyvin päivän, jolloin löitte häntä piiskalla estääksenne häntä menemästä kymmenvuotiseen sotaan."
Päiväunen jälkeinen raukeus katosi tohtorista kuin taikaiskulla. Hän hätkähti ja hänen silmänsä laajenivat.
"Ken olette?" mutisi hän.
"Nimeni on O'Reilly, olen amerikkalainen ja ystävänne, niin että älkää säikähtykö. Mies, jonka näette tulevan tuolla, seurailee minua, mutta hän luulee, että tulin luoksenne hampaitteni tähden."
"Mitä tahdotte minusta?"
"Tahdon teidän avullanne liittyä kapinallisiin."
"Varjo" oli nyt jo aivan lähellä. Koettaen näyttää mahdollisimman tyyneltä tohtori vastasi rauhallisesti: "No hyvä. Lähden puolen tunnin kuluttua vastaanotolleni, niin että sittenhän saatamme katsoa, mitä voin tehdä." Hän kumarsi ja O'Reilly poistui hattuaan kohottaen.
Tohtori Alvaradon odotus- ja työhuoneessa oli kadunpuolella suuret maarajaan ulottuvat ikkunat, joiden auki ollessa huoneet ja katukäytävä olivat melkein yhtä. Nojatuoli, jossa potilaita käsiteltiin, oli tämmöisen ikkunan edessä. Kun O'Reilly puolen tunnin kuluttua saapui paikalle, olivat kaikki ikkunat auki, mutta tohtori näkyi tietävän, miten oli meneteltävä. Kun O'Reilly oli istunut nojatuoliin ja tuon kiusallisen hampaan tutkiminen alkoi, kuiskasi hän hiljaa:
"Minua pidetään myös silmällä. Puhukaa englantia, ja kun minä painan näin suulakeenne, on se merkki, että joku kulkee sivu. Mitä nuo Felipen kummalliset terveiset oikein merkitsevät?"