Tohtori Alvaradon ollessa työskentelevinään täysin terveen poskihampaan kimpussa sai Johnnie lukuisista keskeytyksistä huolimatta, selitetyksi syyn, miksi hän oli kaupunkiin saapunut.
"Mutta tässä läheisyydessä ei ole kapinallisten joukkoja", sanoi Alvarado. "Maaseudullehan voisitte ehkä kyllä päästä, mutta entä sitten? Minne menisitte? Ja mistä teidät tunnettaisiin?"
"Siinäpä juuri pulma onkin."
Tohtori oli hetkisen vaiti. "Teidän on lähdettävä Puerto Principeen", sanoi hän vihdoin. "Miehemme liikehtivät siellä aivan lähellä ja veljeni Ignacio auttaa teidät kyllä heidän luokseen. Saatte viedä hänelle minulta suunnilleen samanlaiset terveiset kuin toitte minulle Felipeltä." Hän hymyili. "Mieleeni johtui eräs seikka. Monta vuotta sitten minä lainasin hänelle erään kirjan, josta pidin paljon, mutta jonka hänen lapsensa repivät säpäleiksi. Vihastuin kovin ja vannoin, etten enää milloinkaan lainaa hänelle kirjaakaan, enkä ole lainannutkaan. Nyt annan teille juuri tuon saman kirjan; viekää se hänelle ja sanokaa, että minä olin pyytänyt teitä tuomaan sen hänelle. Tahtoisinpa nähdä hänen kasvonsa, kun hän kuulee sananne ja näkee kirjan."
O'Reilly kiitti ja lupasi menetellä mahdollisimman varovasti terveisten perille saatossa. Tuo äärimmäinen varovaisuus, joka näkyi olevan välttämätön veljestenkin kesken, sai hänet ymmärtämään selvemmin kuin ennen konsanaan, että hän oli vihollisten keskellä.
Seuraavana aamuna hän maksoi laskunsa Carbajalille ja nousi sisämaahan lähtevään postivaunuun. Tomas Alvaradon arvokas kirja oli hänen laukussaan ja hänen alituinen "varjonsa" ratsasti vaunun vieressä.
Pääpiirteissään oli Puerto Principe aivan samanlainen kuin Kuban muutkin kaupungit, joissa O'Reilly oli käynyt. Se oli vanha ja tiheästi rakennettu, ja kerrottiin, että kadut, jotka olivat ahtaat ja mutkikkaat, oli tahallaan tehty niin sokkeloisiksi. Muinoin olivat merirosvot usein ryöstelleet kaupungissa, ja sentähden oli kadutkin laadittu mahdollisimman eksyttäviksi, niin että väkivallan harjoittajat eksyivät järjiltään ja joutuivat kiinni. Siellä ja täällä oli suuria savimaljakoita sadevettä varten, joihin jokaiseen oli merkitty päivänmäärä, jolloin savenvalaja oli hellittänyt sen kädestään. Kirkkoja oli huomattavan paljon ja pohjoisessa siinsi Cubitaksen vuoriharjanne, johon O'Reilly tiesi kapinallisten leiriytyneen. Hänen päämaalinsa näytti olevan aivan käden ulottuvilla ja hän oli monta kertaa ankarassa kiusauksessa heittää kaiken varovaisuuden sikseen ja yrittää uhkarohkeasti päästä perille, kunnes hän vihdoin huomasi, että kaupunkia vartioitiin tarkasti. Puerto Principeen ei päässyt eikä sieltä saanut poistua ilman lupalippua. Kaupungin ulkopuolella ei ollut mitään rakennuksia ja kadut loppuivat piikkilankaesteisiin. Ja jokaisen kaupunkiin vievän tien varrella oli pieni espanjalaisten sotilasten miehittämä linnake. Kaduilla liikkui paljon sotaväkeä, vartijoita ja ratsumiehiä, ja kaupunki oli julistettu piiritystilaan. Nyt alkoi O'Reillykin tuntea tuon rautaisen käden voiman, joka puristi saarta niin säälimättömästi. Valmisteluista päättäen ei Espanja aikonut hevillä luopua uuden maailman viimeisestä alueestaan.
Kuljeskellessaan kaupungilla Johnnie piti silmänsä auki, ja hänen täytyi kysyä itseltään, miten oli mahdollista, että nuo harjaantumattomat, huonosti varustetut ja vaillinaisesti järjestyneet kapinalliset voivat toivoakaan voittavansa vastustajan, jolla näytti olevan väkeä, aseita ja kaikkea yllin kyllin. Yritys näytti toivottomalta. Mikäli O'Reilly tiesi, ei kapinallisten hallussa ollut vielä yhtään satamaa, kaupunkia tahi linnoitusta; he piilottelivat metsissä tahi ratsastelivat aavikoilla pienissä joukoissa, olivat tänään täällä ja huomenna tuolla ja heidän auttamisensa tahi suojelemisensa oli valtiorikos. He saattoivat ilmestyä viidakosta silloin kuin heitä vähimmän odotettiin ja katosivat taas äkkiä kun kaste maasta. Heidän sodankäynnissään ei näyttänyt olevan mitään johdonmukaisuutta ja heidän suurimpia voittojaankin saattoi seurata yleinen peräytyminen. Miten saattoivat he sitten uskoa voittavansa?
Espanjan voimasuhteet olivat heihin nähden niin moninverroin mahtavammat, että heidän voittonsa tuntui mahdottomalta, mutta espanjalaisen sotaväen runsaudesta ja valppaudesta päättäen mahtoi vihollinen olla kuitenkin aivan hirmuinen. O'Reillyllä ei ollut itse sodan kanssa mitään tekemistä, mutta hänestä tuntui tämä ihmishenkien ja varojen haaskaus niin tuiki mielettömältä, kun sovinto olisi ollut milloin hyvänsä mahdollinen. Itsepäinen ja järjetön vanhoissa periaatteissa pysyminen oli kaiken syy. Emämaan olisi tarvinnut tehdä vain muutamia aivan pieniä ja vähäpätöisiä myönnytyksiä ja miehet, jotka nyt vainosivat ja tappoivat toisiaan, olisivat syleillen tehneet veljeyden liiton.
Näissä mietteissä O'Reilly palasi hotelliinsa. Istuessaan kahvilassa mehulasistaan maistellen kuuli hän jonkun sanovan muutamia sanoja hyvin murteellisella espanjan kielellä, ja katsahtaessaan ovelle hän huomasi, että huoneeseen oli tullut toinenkin amerikkalainen. Vieras oli pitkä ja kalpea nuori mies ja hänen syvälle vajonneet silmänsä kiiluivat oudosti. Hän pyysi vettä ja jäätä, mutta hänen espanjan kielestään ei saanut kukaan selvää.