"Luuletko, että hän on saanut kirjeeni?" kysyi Rosa eräänä iltana veljeltään heidän istuessaan penkillä majan ovella. Kysymys oli Estevanille tuttu ja hän oli jo usein siihen vastannut.
"Kyllä", sanoi hän. "Lopezin sanansaattajat menevät suoraan Key
Westiin."
"Miksi hän ei sitten tule?"
"Sinun täytyy olla kärsivällinen, kultaseni. Ajattele kaikkia vaikeuksia, joista hänen on selviydyttävä."
Tyttö huokaisi. "Niin teenkin. Muuta en ajattelekaan. Välistä tuntuu minusta aivan kuin hän olisi luonani — olen tuntevinani hänen läsnäolonsa ja välistä raatelevat hirveimmät epäilykset sydäntäni. Kuulithan tuosta toisesta tytöstä. Ehkä —"
"Älä nyt turhia latele!" huudahti Estevan; "ikäänkuin hän voisi muita ajatellakaan sinut nähtyään. Eikö hän sanonut sinulle sen seitsemänkin kertaa, että hänen täytyi lähteä New Yorkiin juuri tuon asian tähden? Hän tulee saatuaan kaikki reilaan ja sillä hyvä." Nuori Varona joutui aina huonolle tuulelle kun tuli puhe tästä ja sentähden hän muutti heti puheenaihetta. "Kuule! Et ole kuullutkaan, miten hyvä onni minulla oli tänään. Sain kiinni toisen suuren käärmeen, joka paistatti päivää tuolla kalliolla, ja voin vannoa, että se on menoa, kun minä panen sille tulen häntään. Se on kiitävä tuulen nopeudella ja Pancho Cueton satoon on jälleen tuleva aika iso lovi."
"Aiot siis jatkaa hävitystäsi?" kysyi tyttö.
"En lakkaa, ennenkuin kaikki on tuhkana. Olisitpa nähnyt rotat, jotka valelimme öljyllä ja sytytimme palamaan. Ne juoksivat nopeasti, mutta eivät ehtineet kauas, sillä niiden karva on lyhyt. Käärmeet ovat paljon paremmat."
"Tuo oman alueemme hävitys tuntuu niin hirveältä."
"Sallisitko sitten tuon petturin rikastua meidän maittemme sadoilla?" puuskahti Estevan, sillä hän menetti heti malttinsa, kun keskustelu kääntyi Pancho Cuetoon. "Hän luulee olevansa turvassa ja hän valmistautuu myymään sadon kalliilla hinnalla, mutta Varonan maista hän ei hyödy dollariakaan niin kauan kuin minä elän. Tuhoan hänet niinkuin hänkin meidän onnemme tuhosi."