Rosa pudisti surullisesti päätään. "Niin, olemme todellakin kaikkea vailla. Muistelehan kaunista kotiamme ja kaikkia kauniita tavaroitamme! Olimme mielestämme köyhiä, mutta miten vähän tiesimmekään todellisesta köyhyydestä. On niin paljon, mitä kaipaan. Onko sinulla vielä rahaa?"
"Katsoin olevan parasta ostaa pyssyt", mutisi veli vältellen, "sillä sellaista tilaisuutta ei tule toista tarjolle."
"Ei varmastikaan. Näyttää siltä kuin nuo espanjalaiset olisivat valmiit myymään sielunsakin."
"Ihan. Ravintomme voimme kaivaa maasta ja poimia puista, mutta hyviä mausereita ei kasvakaan joka pensaassa. Ja mitäpä hyötyä meillä rahasta olisi, kun emme voi sitä kuitenkaan mihinkään käyttää?"
"Niinpä niin." Rosa mietti hetkisen ja virkkoi sitten: "Onkohan Cueto mahtanut löytää aarteen? Jos se vain olisi hallussamme, niin —"
"Hän ei ole löytänyt sitä", sanoi Estevan varmasti, "ja minä — minä luulen melkein tietäväni, miksi."
"Sinäkö?"
"Luulen tietäväni, missä aarre on."
"Estevan!" Rosa tuijotti veljeensä suurin silmin.
"Niin juuri. Siitä saakka kuin —."