"Missä se on?" kysyi tyttö henkeään pidättäen.
Katseltuaan joka taholle ympärilleen Estevan kuiskasi: "Vanhassa kaivossa."
"Lasket leikkiä."
"Ei, ei! Ajattelehan nyt. Kaivon kaivoi vanha Sebastian —"
"Niin."
"Ja ainoastaan häneen isämme luotti. Tuo rappeutunut puutarha on kokonaan Sebastianin laittama ja siellä hän työskenteli kaiket päivät, vaikka hän oli suuri ja vahva mies ja kykeni mihin työhön hyvänsä. Kukaan muu ei saanut puutarhaa hoitaa. Ja minkätähden? Sentähden, että he pelkäsivät päästää muita kaivolle. Isabel etsi vuosikausia, ja jos aarre olisi ollut maan pinnalla, niin hän olisi kyllä tarkalla vainullaan löytänyt sen. Entä Cueto? Hänhän on mullistanut koko kartanon."
Rosa oli pettyneen näköinen. "Otaksut siis, että aarre on kaivossa?"
"Minä en otaksu, minä tiedän sen varmaan", väitti poika. "Katsopas tätä", ja hän kaivoi housujensa taskusta vanhanaikaisen kultarahan, jonka hän pani Rosan käteen.
"Mitä ihmettä! Tämähän on espanjalainen kultaraha", sanoi tyttö. "En ole milloinkaan ennen tämmöistä nähnyt. Mistä löysit?"
"Luulet minua hassuksi, kun sanon sinulle — välistä luulen itsekin niin. Löysin sen Isabelin kädestä, kun nostin hänet kaivosta." Rosa oli aivan mykistynyt. "Hän puristi sitä kovasti", jatkoi Estevan, "mutta kun kiinnitin köyden, aukeni käsi ja minä näin rahan lyhdyn valossa. Tuntui aivan siltä kuin — kuin hän olisi tahtonut antaa sen minulle. Olin silloin niin säikähtynyt, etten kyennyt ajattelemaan paljon mitään, kuten voit kuvitellakin. Paikka oli kaamea; vesi oli iljettävää ja kallioseinät olivat paksun liman peitossa. Mutta tämä raha oli hänen kädessään."