Rosa kykeni tuskin sanomaan: "Mahdotonta! Sitten se oli hänellä jo ennenkuin hän putosi."
"Ei ollut. Minä näin kuutamossa selvästi hänen sormensa, kun hän haparoi ympärilleen."
"Eihän sitä voi varmaan sanoa. Ehkä —"
"Niin. Ehkä jokin näkymätön käsi johdatti hänet sinne, niin että me vihdoinkin saisimme omamme. Kukapa tietää? Ensin en asiaa paljonkaan ajatellut, sillä minulla oli muutakin tekemistä, mutta nyt olen tuuminut, että paikassa, josta tämä löytyi, täytyy olla muitakin kultarahoja. Isä on epäilemättä kätkenyt rahansa sinne. Orjistaan hän sai kultaa ja hän osti jalokiviä, kalliita metalleja ja helmiä ja kätki kaikki varmaan talteen. Kaivossa on vain vähän vettä, niin että rahan on täytynyt osua pohjasta Isabelin käteen. Jonakin kauniina päivänä tutkin paikan ja — sitten saamme nähdä."
Rosa heittäytyi kiihkeästi veljensä kaulaan ja suuteli häntä. "Eikö se olisi ihanaa?" huudahti hän. "Eikö olisi ihmeellistä olla rikas ja omistaa kaikkea yllin kyllin, käydä hienosti puettuna ja syödä kaikkea hyvää — niin, kaikkea hyvää!" Hänen huulensa vapisivat. "Minulla on niin nälkä!"
"Pieni tyttö-parkani!"
"Odotahan, kun O'Reilly saa kuulla tämän." Rosa joutui aivan haltioihinsa. "Miten hän mahtaakaan iloita tulostaan, jos hän vain tulee."
Estevan hyväili hänen hiuksiaan. "Hän tulee varmasti, älä ollenkaan pelkää. Etkö muista, että hän kehoitti minua olemaan varovainen. Minä — minähän olen syypää siihen, että on näin käynyt. Itsestäni en luonnollisesti välitä, mutta sinulle tämmöisen elämän täytyy olla kauheaa. Tiedän sen. Joka kerta kun lähden luotasi on sydämeni kurkussa pelosta, että jotakin tapahtuisi poissa ollessani — enkä voi mitenkään aina olla luonasi."
"Kas niin! Myönnät, että olen vastuksenasi. Ellei minua olisi, niin niittäisit nimellesi mainetta ja kunniaa."
"Eikö mitä. Luultavampaa olisi, että kaatuisin piankin. Ei! On parempi näin. Meidän täytyy vain kestää urhoollisesti ja olla kärsivälliset ja ajatella, mitä kaivon pohjalla on meitä varten."