Rosa selvisi säikähdyksestään veljensä sylissä ja kertoi vavisten ja nyyhkyttäen mitä oli tapahtunut. Estevan hyväili ja lohdutteli häntä parhaansa mukaan, ja vaikka hän oli itsekin melkein suunniltaan, vakuutteli hän, ettei pelkoon ollut enää mitään aihetta. Ennenkuin Estevan oli ehtinytkään kuulla kaikkea, ilmestyi mulatti Lorenzo tuoden mukanaan kolme ratsuhevosta ja kerskuen urhoollisuudestaan. Estevan kiitteli häntä, ja mies laukoitti jälleen tiehensä huudellen mitä hirveimpiä ja vertatihkuvimpia uhkauksia.
Evangelina ei ollut kuollut, vaan pyörtynyt, mistä hän sai kiittää lujaa kalloaan. Hän virkosi vähitellen Rosan ja Estevanin huolellisella hoidolla, ja kun toiset miehet palasivat, oli hän täydessä tajussaan, mutta sairas ja heikko.
Majan raunioilla vallitsi ilo ja riemu. Asensio, jonka raivo oli tyyntynyt, oli nyt kyyneliin saakka liikutettu, ja hänen toverinsa eivät väsyneet kertomasta ja kehumasta urotöitään. Kahakka tarkasteltiin yksityiskohdittain yhä uudelleen ja lopulta oli tappelu ollut niin hirmuinen, että koko viidakon täytyi olla täynnä ruumiita.
Vain Estevan oli vakava. Hän oli kuullut eversti Cobosta ja hän tiesi, että kahakalla olisi vakavat seuraukset. Vapaaehtoiset olivat kostonhimoista väkeä ja heidän päällikkönsä oli sitä lajia, ettei hän antaisi milloinkaan anteeksi syvää nöyryytystään. Heidän jokaisen päästä julistettaisiin varmasti suuri palkinto ja heitä alettaisiin vainota kuin metsän petoja. Myös Rosan äskeinen kamala tilanne ja siitä aivan viime tingassa pelastuminen täyttivät hänen sydämensä sanomattomalla kauhulla.
Hän neuvotteli heti Asension kanssa tilanteesta ja he päättivät olevan parasta paeta. Myöhään saman päivän iltana he sitten lähtivät etsimään turvallisempaa piilopaikkaa ja erotessaan rakkaasta kasvistarhastaan Evangelina itki katkerasti. Heidän kuormahevosensa, yksi niistä kolmesta, jotka Lorenzo oli anastanut viholliselta, kantoi säälittävän pientä taakkaa — hiukan työkaluja, muutamia keittoastioita ja mytty hiiltyneitä vuodevaatteita.
* * * * *
Johnnie O'Reilly sai helposti selville Ignacio Alvaradon asunnon, mutta päästä hänen puheilleen oli aivan toinen asia, kun tuo väsymätön "varjo" Nuevitaksesta oli aina hänen kintereillään. Leslie Branchin selitykset Puerto Principen oloista olivat saaneet hänet noudattamaan äärimmäistä varovaisuutta, ja heidän ensimmäisen keskustelunsa jälkeen oli hän nähnyt parhaaksi jälleen kätkeä pistoolinsa varmaan talteen. Hän koetti kaikin tavoin käyttäytyä niin, ettei hän antaisi aihetta epäluuloihin.
Onnettomuudeksi oli hänen huoneensa hotellin toisessa kerroksessa, joten hänen oli mahdoton tulla tahi mennä kenenkään huomaamatta. Mutta hän oli huomannut, että yläkerran käytävän ikkunan alla oli jokin tiilikattoinen varastohuone, jonka takana oleva hotellin aluetta ympäröivä aita oli sileäharjainen eikä lyöty täyteen suuria piikkejä ja särjettyjen pullojen pohjia, kuten Kubassa oli tapana. Sitä tietä hän saattoi poistua, kun aika oli tullut. Pieni öljylamppu, joka paloi aivan hänen ovensa kohdalla, valaisi käytävää, ja sen lepattava liekki oli aina sammumaisillaan, minkä seikan Johnnie totesi suurella mielihyvällä. Eräänä iltana ajoi äkillinen sadekuuro hänet katon alle, ja kun hän meni huoneeseensa, näki hän, että käytävän lamppu heilahteli ja savusi ilmanvedossa. Ulkona oli pilkkopimeä ja hän päätteli, että kadut olivat aivan autiot. Hakien esille kirjan, jonka hammaslääkäri Alvarado oli antanut, hän pisti sen kiireesti poveensa ja asettui aivan ovensa eteen, ja kuultuaan vakoilijan menevän viereiseen huoneeseen hän hiipi käytävään ja puhalsi lampun sammuksiin. Hetkistä myöhemmin hän oli jo varastohuoneen katolla ja kiipesi varovasti alas rukoillen, ettei kukaan olisi huomannut hänen pakoaan. Sade valui virtanaan ja hän oli aivan läpimärkä, kun hän pudottautui pihalle, mutta siitä huolimatta häntä nauratti. Aidasta hän suoriutui helposti ja kiivettyään vielä toisen aidan yli hän oli eräällä pimeällä syrjäkadulla, joka oli aivan autio. Pysytellen aina synkimmässä varjossa ja lukuisten parvekkeiden pimennoissa hän lähti sitten ripeästi eteenpäin.
Alvaradon asunnon suljettujen ikkunaluukkujen raoista näkyvä valo ilmaisi, että perhe oli kotosalla, ja hetkisen hapuiltuaan O'Reilly löysi oven, jonka hän avasi koputtamatta, ja astui sisään. Hän tuli, kuten hän oli arvannutkin, perheen arkihuoneeseen ja säikähdytti siellä olijat pahanpäiväisesti. Kuului naisen kirkaisu ja eräs mies, jonka O'Reilly heti tunsi Ignacio Alvaradoksi, hypähti ylös huudahtaen:
"Ken olette?"