Vangit saivat käskyn seisoa vieretysten syyttäjiinsä päin, ja sitten heitä kuulusteltiin vuorotellen. Kuulustelu oli ankara ja säälimätön, mutta kun O'Reilly osasi espanjan kieltä, tuli hän tulkitta toimeen. Hän sanoi tulleensa saarelle vain terveytensä tähden ja oli aina koettanut noudattaa mahdollisimman tarkoin vallitsevia määräyksiä. Jos hän oli niitä jotenkin rikkonut, niin hän oli tehnyt sen tietämättään eikä tahallaan. Hän kielsi jyrkästi olevansa missään yhteydessä kapinallisten kanssa, ja vaati selitystä, miksi hänet oli vangittu.
Mutta hänen uskottavalta kuulostava puheensa ei tehnyt pienintäkään vaikutusta kuulijoihin. Kaupungin varusväen päällikkö, kenraali Antuna, jolla oli hovimiehen hieno käytöstapa, mutta sotilaan kylmä ja rohkea katse, nojautui eteenpäin sanoen:
"Teillä on siis huono terveys, Señor?"
"Kovin huono. Minua vaivaa ankara kolotus."
"Ja kolme päivää sitten olitte ulkona kaupungilla myrskyssä ja sateessa", hymähti kenraali.
"Aivan niin, herra kenraali."
"Sateen tauottua palasitte hotelliinne. San Rafael- ja Estrella-katujen kulmaan oli muodostunut suuri lätäkkö, jonka yli hyppäsitte. Olenko oikeassa?"
"Kyllä."
Kenraali Antuna katsahti paperiin, joka oli hänen edessään pöydällä. "Tuo lätäkkö oli kuusi jalkaa ja neljä tuumaa läpimitaten. Voitteko vaatia minun uskovan, että kolotusta sairastava henkilö voisi loikata sellaisen matkan?"
Leslie Branch muutti jalkaansa ja kostutti huuliaan, mutta O'Reilly kohautti vain kärsimättömästi hartioitaan. "Hyvä kenraali", sanoi hän, "ettekö ole milloinkaan potenut kolotusta tahi hermosärkyä? Niinkö? No, sittenhän tiedätte, että jomotus on aivan yhtämittainen, eikö niin? Mutta nyt on asian laita siten, ettei tautini vaivaa minua juuri ollenkaan tässä ilmanalassa, ja sentähden olen täällä."