"Sano — sano niille, että ruiskussa oli vain suolavettä", sai Leslie vihdoin vaivoin sanotuksi.
Kun tämä tervetullut huomautus oli käännetty ja kenraali huomannut sen todeksi, pääsi kaikilta helpotuksen huokaus, jota seurasi arka silmäys everstiin. Tämä oli sangen murheellinen ja saatettuaan itsensä ja päällikkönsä naurunalaisiksi hän kätki nyt häpeänsä ottamalla kasvoilleen ilmeen, jossa synkkä ja loukattu arvokkuus kuvastui. Oli kuitenkin ilmeistä, että hän piti vieläkin näitä amerikkalaisia sangen vaarallisina henkilöinä ja oli epäluuloisempi kuin konsanaan.
Tämä välikohtaus keskeytti O'Reillyn kuulustelun ainakin hetkeksi, ja huomio kiintyi nyt hänen kumppaniinsa. Branchin kohta oli ilmeisesti toivoton. Hän myönsi olevansa sanomalehtimies ja lähettäneensä postitse julkaistaviksi aiottuja kirjoituksia, mikä oli jo aivan tarpeeksi upseerien ilmeistä ja silmäyksistä päättäen. Näki kaikesta, ettei häntä kohtaan aiottu osoittaa vähintäkään sääliä. Mutta hän aiheutti täydellisen yllätyksen, kun hän aivan rauhallisesti sanoi olevansa Englannin alamainen ja varoitti vangitsijoitaan kohtelemasta häntä yhtä hävyttömästi ja ankarasti kuin amerikkalaisia. Hänen sanansa vaikuttivat, omituista kyllä, sillä hänen tuomiotaan ei julistettu heti, vaan vangit vietiin huoneesta ja käskettiin odottamaan.
Vihdoin sai O'Reilly käskyn tulla kenraalin luo, joka oli aivan yksinään tuossa suuressa huoneessa, kun O'Reilly astui sisään.
"Suokaa minulle anteeksi häiriö, jonka olemme teille aiheuttaneet", aloitti kenraali.
"Olenko siis vapaa?"
"Olette."
"Minä kiitän."
Kenraalin silmät välähtivät. "En uskonut hetkeäkään tuota puhetta, että olette dynamiittimiehiä", lausui hän. "Ei, minulla on omat epäluuloni, joita tämä kuulustelu ei ole ikävä kyllä lainkaan kyennyt poistamaan."
"Saanko kysyä, mistä sitten minua oikein epäilette?" Johnnien mielenkiinto oli todellakin herännyt.