"Herra O'Reilly", sanoi kenraali painolla ja vakavasti, "uskon teidän olevan maalleni paljon vaarallisemman henkilön kuin tusina pommimiehiä. Olette kirjailija."
O'Reilly hymyili. "Ovatko kirjailijat niin vaarallista väkeä?"
"Miten milloinkin. Nyt esimerkiksi ovat Yhdysvallat taipuvaiset tunnustamaan Kuban kapinan oikeutetuksi, ja välit Espanjan kanssa kiristyvät joka päivä; kärsimättömyys kasvaa kummallakin puolella, ja kaikkeen ovat syynä vain nuo liioitellut kuvaukset ja ilkeämieliset valheet, joita sanomalehdistöllenne täältä käsin syötetään. Olemme päättäneet kukistaa tämän kapinan omalla tavallamme emmekä aio sietää muukalaisten sekaantumista asioihimme. Sotaa ei käydä milloinkaan huvikseen, mutta te sanomalehtimiehet olette kaunistelleet verenvuodatuksen, johon kapinalliset ryhtyivät aloittaessaan sodan, ja samalla olette vääristelleet syyt, joiden takia Espanjan on tukahdutettava tämä mieletön liike, maksoi mitä maksoi. On jo suuri vaara tarjona, että sytytätte palon, joka on tätä moninverroin hirmuisempi. Ymmärrätte siis mitä tarkoitan, kun sanon, että olette paljon vaarallisempi henkilö kuin tusina pommimiehiä. Teidän kynänne voi tehdä enemmän vahinkoa ja tuhota enemmän espanjalaisia sotilaita kuin kokonainen rykmentti amerikkalaisia pommimiehiä. Englantilainen kumppaninne ei salaa tointaan, niin että hänet saattelemme Nuevitakseen, jossa hänen on heti mentävä laivaan ja lähdettävä saareltamme."
"Ja minun sallitte jäädä?" Johnnie oli todellakin hämmästynyt.
"Toistaiseksi. Niin on virallinen päätökseni, mutta" — puhujan silmät välähtivät omituisesti — "näin kahden kesken puhuen tahtoisin mielelläni varoittaa teitä. Olette urhoollinen ja neuvokas mies — sitä ei taida kieltää — ja toisissa olosuhteissa haluaisin kernaasti tutustua teihin lähemmin. Juuri sentähden olen kovin pahoillani, kun minun täytyy varoittaa teitä jäämästä Kubaan — täällä olonne kävisi sangen tukalaksi, siitä voitte olla varma. Minua suorastaan harmittaa, ettemme voi syyttää teitä mistään; asia olisi ollut silloin paljon selvempi. Kysyn sentähden vielä kerran, eikö olisi parempi myöntää, että olen arvannut salaisuutenne?"
O'Reillyn hämmästys alkoi muuttua kipenöitseväksi kiukuksi, sillä hänestä näytti, että hänen kanssaan vain kujeiltiin. Siitä huolimatta hän pudisti päätään ja vastasi tyynesti: "Jos myöntäisin, niin valehtelisin, herra kenraali."
Kenraali Antuna huokaisi. "Siinä tapauksessa tarjoaa tulevaisuus vain ikävyyksiä meille molemmille."
"Olen siis aina vaarassa tulla uudelleen vangituksi."
"Ei suinkaan. Ymmärtäkää minut oikein, sillä tarkoitan vain teidän parastanne. Ette ole voinut olla huomaamatta, että sotilaamme katsovat hyvin karsaasti teitä amerikkalaisia, ja onnettomuuksia ei voida välttää. Ajatelkaapa, että teille tapahtuisi jotakin. Sille emme voisi parhaalla tahdollakaan mitään, ja siinäpä juuri pulma onkin. Te tulitte Kubaan nauttiaksenne sen suloisesta ilmanalasta ja haluatte niin ollen liikkua mahdollisimman paljon ulkosalla, sehän on selvää. No hyvä! Nyt on asian laita siten, että armeijassamme on paljon nuoria alokkaita, joista minulla on paljon huolta. He ovat kyllä isänmaanrakkauden innostamia kunnon poikia, mutta niin kovin huolimattomia. Hyvästä ampumataidosta heillä ei ole aavistustakaan, eivätkä he näy lainkaan käsittävän, miten vaarallisia kapistuksia pyssyt ovat. Ampua räiskitään aamusta iltaan ja on hyvä, jos neljästäkymmenestä laukauksesta yksi osuu maaliin. Minun on täytynyt puuttua asiaan useamman kerran päällikkyyteni kaikella ankaruudella. Minun on oikein paha olla, kun ajattelen, mitä kaikkea teille voi tapahtua ulkona kuljeskellessanne."
"Huolenpitonne on vallan liikuttava", sanoi O'Reilly kumartaen ivallisesti, mutta kenraali Antuna ei ollut äänensävyä huomaavinaan, vaan jatkoi viekasteluaan: