"Ajatelkaahan miltä minusta tuntuisi, jos teidät eräänä kauniina päivänä löydettäisiin hengettömänä." Puhujan äänessä kuvastui syvä tuska. "Millä itseäni puolustaisin ja miten saisin syyllisen selville?"
"Pitämällä minua tarkoin silmällä kuten tähänkin saakka", vastasi
O'Reilly kuivasti.
"Luonnollisesti olette yötä päivää tarkimman valvonnan alainen ja ollakseni täysin varma turvallisuudestanne pyydän teitä sallimaan, että joku mieheni saa aina olla läheisyydessänne, minne ikinä menettekin. Emme haluaisi päästää teitä hetkeksikään näkyvistämme, ja sentähden olisi hyvä, jos sallisitte hänen oleskella kanssanne huoneessannekin kotosalla ollessanne. Tosin en luota salapoliiseihimme, sillä he ovat mielestäni kovin huolimattomia ja välinpitämättömiä, mutta nämä varovaisuustoimenpiteeni vapauttaisivat minut ja maani hallituksen syytöksistä ja kaikesta vastuunalaisuudesta, jos teille tapahtuisi jokin onnettomuus. Keinoon ryhdyn kuitenkin sangen vastahakoisesti, sillä kaikesta huolimatta se olisi omiaan vain jännittämään maittemme jo ennestään kireitä välejä. Kuten näette, olen täysin rehellinen teitä kohtaan." Kenraali huokaisi. "Toivoisin, että löytäisitte toisen ilmanalan, joka olisi kolotuksellenne yhtä edullinen. Silloin vierittäisitte raskaan taakan hartioiltani. Antaisin luotettavan saattueen seurata teitä Nuevitakseen, josta matka New Yorkiin sujuisi hupaisesti hyvän ystävänne herra Branchin keralla." Puhuja vaikeni toivehikkaasti ivallisen hymyn väikkyessä hänen huulillaan.
Johnnie ei jaksanut hymyillä vastaan, sillä hänen sydämensä oli lyijynraskas. Hän käsitti vastustelun olevan hyödytöntä, sillä hän tiesi aivan varmaan, että jääminen Puerto Principeen tämän selvän varoituksen jälkeen kävisi kovin vaaralliseksi. Hänet yllättäisi jokin onnettomuus, jota hän ei voisi välttää, ja jo tuo kovennettu valvontakin tekisi tyhjäksi hänen suunnitelmansa. Hetkisen kuluttua hän lausui vakavasti:
"Kiitän hienotunteisuudestanne, herra kenraali. Olen päättänyt noudattaa kehoitustanne ja — lähteä täältä." Kenraali Antunan julmat kasvot kirkastuivat ja hypähtäen tuolistaan hän meni O'Reillyn luo ja tarttui tämän käsiin; näyttipä hän melkein haluavan syleillä tätä. "Kiitän teitä", huudahti hän. "Teette minulle korvaamattoman palveluksen. Nyt voin jälleen hengittää. Sallikaa minun tarjota teille jotakin — hienointa Espanjan viiniä ehkä? Eikö? No, sytyttäkää nyt ainakin sikaari — kas tässä Kuban parhaimpia!"
Hänen kiitollisuutensa oli ylitsevuotavainen ja hän vannoi, että
O'Reilly oli tehnyt hänelle maailman suurimman palveluksen.
"Saatatte minut aivan hämilleni", Vastasi O'Reilly koettaen kestää miehuullisesti häviönsä. Mutta hänen mielensä oli niin katkera, ettei hän voinut olla lisäämättä: "Jos kirottu tautini uusiintuu, niin kenties tapaamme piakkoin jälleen, joko täällä tahi muualla."
"Sitä hupia en tohdi toivoakaan", vastasi kenraali nopeasti. "Mutta jos niin kävisi, niin muistakaa, että meillä espanjalaisilla on varma kolotuksenparannuskeino. Hiukan vastenmielinen tosin, mutta vaikuttava! Vain pieni nikkelipilleri, ja siinä kaikki." Kenraali Antuna hymyili niin että hampaat näkyivät. "On toinenkin parannuskeino, joka ei ole niin varma, mutta hyvä kylläkin. Olen kokeillut sillä ja minun mielestäni se on erinomainen. Pitää juoda paljon kokos-pähkinän maitoa, joka näkyy olevan hyvin yleinen lääke täällä Kubassa, mutta edellinen keino, jota sanon Espanjan kuuriksi, on paljon tehokkaampi, kuten jo huomautin. Olen mielihyvällä huolehtiva, että laivallenne tuodaan suuri varasto kokos-pähkinöitä teitä varten. Toivon, että hedelmien vaikutus on mitä parhain, ja kun syötte niitä, niin muistelkaa minua."
Kehoitus oli tarpeeton, sillä O'Reilly ajatteli kenraalia koko ajan, kun häntä vietiin aamun sarastaessa rautatieasemalle suoraan vaunuun, jossa hän istahti penkille Branchia vastapäätä vartijasotilasten tunkeutuessa sisään heidän jäljessään. Hän oli toivottoman synkkä ja vannoi, ettei hän voisi milloinkaan unhottaa tuota vanhaa ilveilijää ivallisine hymyineen. Hän kirosi ja sadatteli muistellessaan noita turhaan kuluneita viikkoja ja joutui aivan epätoivoon, kun hän ajatteli, miten lähellä hän oli jo ollut päämääräänsä. Missä mahtoi Rosa-poloinen nyt olla? Milloin ja miten kävisi saarelle paluu mahdolliseksi? Hän jaksoi tuskin voittaa kiusauksen heittäytyä junasta, mutta tyyntyi muistaessaan, etteihän Kuba ollut sentään aivan pistinten piirittämä. Hän palaisi mahdollisimman pian.
Leslie Branch keskeytti hänen synkät mietteensä kysymällä: