"Hiljaa", keskeytti luutnantti taas, "sieltä kuului jokin merkkiääni."
"Ei kuulunut, herra luutnantti, se on ainoastaan mänty, jota tuuli hankaa toista vastaan. Vielä he eivät tule. Niin, Puke seisoi siinä ja saarnasi, se on, hän ei puhunut yhtään sanaa, vaan muljotti meihin silmillään, toisen vuoron katsellen vihollista, joka jo oli ruvennut ampumaan. Venäläiset laivat, risteilijät ja fregatit, olivat kaikki yhdessä linjassa ja kaikkien niiden ohi meidän tuli purjehtia, eikä kumminkaan laskea karille — niin, se oli mainio päivä. Ja koko Ruotsin laivaston, jossa kuningas ja herttuakin oli, tuli seurata meitä. 'Elkää ampuko', huusi Puke minkä jaksoi, 'elkää hemmetissä ampuko, ennenkuin käsken', eikä hän muuta sanonutkaan. Mutta hän luimisteli meitä niin terävästi, — elkää hätäilkö, luutnantti, se oli taas tuo sama mänty, — ja me ymmärsimme, että tässä on parasta totella, vaikka sormiamme, kutkuttikin. Mutta laivamme oli hyvä purjehtija, ja nyt se otti sellaisen vauhdin, kuin jos se olisi aivan tanssien tahtonut puikahtaa venäläisten ohi. Ja Puke seisoi siinä tyyneenä, silmät vain kiiltelivät, kuin jos hän jotakin pilaa olisi miettinyt. Ja sitä hän lie miettinytkin, sillä yhtäkkiä hän huusi: 'Ampukaa!'"
"Hiljaa, sanon minä…!"
"Anteeksi, herra luutnantti, mutta eihän se tässä tuulessa mihinkään kuulu. Minusta tuntuu aivan, kuin olisin juuri nyt kuullut itsensä Puken huutavan 'ampukaa! — ja me lennettiin tykkien luo. Nyt oli venäläisten laivain kylki käännetty meitä kohti, — sitä hän oli odottanut —, ja silloin sitä leimahti tulta, eikä sitä tullut Puken mielestä sittenkään kylliksi. 'Ampukaa niin perhanasti…!' anteeksi, herra luutnantti, mutta niin hän kirosi, 'ampukaa kahta tuimemmin, jotta huomaavat, että täältä sotapoikia tulee; ja muistakaa pojat', huusi hän, ja kirosi taas, 'että kuningas tulee sieltä jälestäpäin.' Ja silloin hän nauroi ja oli suloinen kuin kaunis tyttö, ja me nauroimme tykkiemme luona. Herra Jumala, sellainen miesten mies! Ja me ammuimme, että tykit kuumuuttaan sihisivät, aina kun miehistä hikipisaroita niille tippui. Ja olihan sitä mihin ampuakin, sillä me purjehdimme viidenkolmatta kyynärän päässä venäläisten laivojen ohi. Ja kun siten olimme luistaneet koko linjan ohitse ja Puke näki, ettei laivasto ollutkaan jaksanut meitä seurata, vaan yhä makasi siellä savun takana koettaen pyrkiä eteenpäin, silloin huusi hän: 'kääntäkää ruori!' ja laiva nousi notkeasti vastatuuleen. Me ihmettelimme, että mitä se nyt aikoo, sillä olimmehan juuri onnellisesti päässeet kaikkien karien ja ryssien ohi. Mutta silloin hän taas nauroi ja huusi: 'Nyt me käännämme ja annamme piru vie noille väylänvartijoille lisää…' Niin, herra luutnantti, hän kirosi taas ja lisäsi: 'Annamme niille vielä vähän jälkiruokaa, sen teemme!' Ja sen teimme, sitä ateriaa he varmaankin ovat kauan muistelleet… Sellaista päivää mulle ei enää tule. Päivä paistoi ja tuuli puhalsi raittiisti ja kaikki oli iloista, iloinen oli yksin toverini Lassi Forsbergkin, joka oli saanut tammisälön polveensa, niin että hänen jalkansa ikipäiviksi jäi luokiksi, — hänkin oli iloinen… Mutta nyt hiljaa, herra luutnantti…"
Huudahdus metsästä katkasi suulaan kertojan tarinan Viipurin kujanjuoksusta.
"Se oli Janne", kuiskasi Stig, joka koko ajan oli hiljaa maannut ja kuunnellut.
Mutta kotvaseen ei sen jälkeen muita ääniä kuulunut, joten sitä jo vähän ruvettiin epäilemään. Vaan pistoolin laukaus häiritsi silloin yhtäkkiä yön yksitoikkoista hiljaisuutta. Siitä alkoi viritä elämää ja liikettä metsässä ei aivan kaukana piiloilevista miehistä. Joku huusi ja hoilasi kaukana, mutta mitä kieltä se huusi, sitä ei voinut erottaa, vaan lähempänä komentelivat venäläiset päälliköt korkealla äänellä. Siitä saattoi päättää, että he olivat luopuneet kaikesta varovaisuudesta ja yrityksestään äkkiarvaamatta syöstä vihollistensa kimppuun.
Vielä istuivat nuo kolme miestä liikahtamatta piilopaikassaan, odotellen tapausten kehittymistä.
Kun meteli metsässä kasvoi ja laukauksia rupesi kuulumaan useammiltakin tahoilta, silloin eivät tykkivenheessä olevat miehet enää voineet pysyä tyyneenä, vaan soutivat he, ensiksi varovasti, vaan sitten täyttä vauhtia, maata kohti. Lyhyt ja kiivas neuvottelu näytti tapahtuvan laivassa ja sen jälkeen iski yksi miehistä laivakeksinsä kiinni siihen pikkuvenheeseen, joka jo oli maissa. Tuntui siltä, kuin joku päällikkö turhaan olisi koettanut kieltää miehiä sitä tekemästä.
Ja niin hyppäsi kolme miestä tykkivenheestä pikkuvenheeseen ja siitä maihin, jättäen ainoastaan kaksi miestä aluksenvartijoiksi. Muutamain silmänräpäysten perästä olivat ne, jotka maihin olivat juosseet, ehtineet noiden kolmen ruotsalaisen ohi ja hävinneet metsään päin, josta meteli yhä kuului.