Luutnantti ja hänen miehensä, olivat kohta älynneet tämän tuuman. Heidän suunnitelmansa taas perustui suomalaisen luotsipojan tarkkaan saarentuntemiseen. Janne näet tiesi, että heidän venheensä ja venäläisten maallenousupaikan keskivälillä oli kivilouhikko, joka pakotti vihollisia pysymään rannikolla lähellä salmea, jos mielivät hakea läpitse koko saaren. Tuohon tietoon rakensi Janne aikeensa.
Luutnantin toisella pistoolilla varustettuna läksi hän yksin metsään, kalliolouhikkoa kohden. Sinne kulkiessaan ei vihollisesta kuulunut mitään, mutta kiivettyään kallion huipulle, kuuli hän kaukaisia ääniä ja hän arvasi, että siellä se ketju nyt läheni. Liikahtamatta hän siinä kotvasen makasi ja odotti.
Sillävälin oli luutnantti miehineen pensaikkojen suojassa hiipinyt venheensä luo, josta he saattoivat nähdä tykkivenheen, joka yhä pysytteli selällä melkein saman matkan päässä, mihin se oli jäänyt. Luutnantti tarkasti pistoolinsa sytytysruutia, pani siihen uuden piikiven ja vetäytyi piilopaikkaansa.
Eikä nuo kolme miestä kotvaan aikaan sanaakaan vaihtaneet. He vain kuuntelivat ja tähystelivät yöpimeään. Mielikuvitus virkosi vilkkaaksi ja upseerista tuntui useita kertoja, että pensaikossa ja vesirajassa liikkui olentoja. Mutta ne eivät olleet muuta kuin kantoja ja kiviä ja äänet olivat tuulen suhinaa.
Eivätkö viholliset tulekaan? Hän niitä nyt melkein odotti eikä hän kuolemaa pelännyt. Hän oli omasta hartaasta pyynnöstään saanut päälliköltään luvan lähteä tälle vakoilumatkalle, jonka tarkotus oli ollut hankkia varmoja tietoja, missä muutamat venäläiset risteilijät olivat ankkurissa Löfön selällä. Jos hänen täytyisi palata takasin ilman haluttuja tietoja ja ilman venhettään, niin täytyi hänen toki voida kertoa jostakin rohkeasta kahakasta, — taikka muuten menköön nuori henki sille retkelle!
Mutta laivuri Bramrå, joka yleensä oli tunnettu harvapuheiseksi, vaan joka äsken oli keksinyt tuon uuden tuuman ja silloin jo oli puhunut enemmän kuin muuten kuukausmääriin, hän näkyi nyt päässeen oikein tarinatuulelle ja, vaikka hetki kysyi paljo enemmän toimintaa kuin puhetta, jutteli hän nyt ehtimiseen, niin että toverien oli häntä vaikea entiseksi jurottajaksi tunteakaan.
"Herra luutnantti", alkoi hän uudelleen ja uudelleen, eikä totellut, vaikka kyllä joka kerran sai käskyn "pitää suunsa." Ja nyt, kun he paikkaa muutettuaan olivat asettuneet niin, että hän oli joutunut aivan lähelle luutnanttia, alkoi hän taas.
"Herra luutnantti, kuten äsken sanoin, on kahdeksantoista vuotta kulunut siitä, kuin viimeksi olin tällaisissa seikkailuissa mukana. Ja niin totta kuin makaan tässä herra luutnantin rinnalla, ei minusta noita kahdeksaatoista vuotta tunnu olleenkaan, sillä muistanpa aivan kuin eilispäivän, mitä silloin tapahtui, — tarkotan heinäkuun kolmatta päivää vuonna yhdeksänkymmentä, kun meidän oli pyrittävä pois Suomenvedenpohjasta. Se leikkiä oli. Oli ollut aivan tyyntä monta päivää, joten liput olivat tankoja myöten hervottomina riippuneet; mutta heti kun aurinko nousi kolmantena päivänä, rupesi idästä tuulemaan ja ilma kävi valoisaksi ja iloiseksi; venheet otettiin laivoihin, miehet komennettiin kannelle, — meidän tuli nyt tunkeutua venäläisen laivaston lävitse, joka meitä lahden suussa saartoi, kuten herra luutnantti tietää. Olin silloin märssipoikana Puken komentamassa laivassa 'Dristigheten'. Siinä oli miestä! en unhota häntä milloinkaan, vaikka eläisin satavuotiaaksi —."
"Hiljaa! eikö siellä kuulunut jotakin katajapensaasta", kuiskasi luutnantti keskeyttäen.
"Ei, herra luutnantti, ei ne vielä kotvaan aikaan tule, ja sitäpaitse, kyllä Janne meille siitä tiedon antaa. Niin, Puke oli saanut käskyn itse kuninkaalta avata tietä laivastolle, pienelle ja suurelle. Ja me nostimme purjeet ja laiva teki käännöksen niin kauniin kuin manöövereissä konsaankin, ja Puke seisoi perässä niin ystävällisenä ja tyyneenä kuin ainakin, vaikka hänen silmänsä vähän kimaltelivat. Mutta sitten lensi hän tulipunaiseksi ja juoksi luotsin luo, joka ohjasi hullusti, ja kävi itse peräsimeen. Se tuntui meistä niin turvalliselta, seisoessamme siinä tykkien ääressä, valmiina laukasemaan, kun käskettäisiin…"