"Tavallisesti uneni jollakin tavoin toteutuvat. Minusta tuntui siltä, että me valloitimme Viaporin takaisin."
"Kaunis uni, poikani, jospa se vain voisi toteutua!"
"Niin, sellaisen unen minä näin. — Mutta mitäs nuo tuolla puuhaavat?"
Venäläiset alukset olivat näet tehneet uuden liikkeen. Ne olivat laskeneet kylikkäin ja miehiä näytti nousevan toisesta venheestä toiseen. Niin ne tekivätkin, ja se, johon enimmät miehet olivat ryhmittyneet, souti salmelle päin, jotavastoin toinen parin miehen soutamana verkkaan lähti vastaiselle taholle kulkemaan. Kotvasen soudeltuaan eri tahoille lähenivät molemmat venheet maata. Tuo temppu oli helposti ymmärrettävissä. Karille joutuessaan oli ensimmäinen venhe nähtävästi saanut vuodon, jonka vuoksi se oli kevennettävä, jotta uisi. Ja toisella venheellä oli päätetty mennä maihin ja vangita ruotsalaiset pieneltä saarelta.
"Pian on parikymmentä miestä niskassamme", virkkoi luutnantti, "mutta tuskinpa meistä yksikään antautuu hengissä heidän vangikseen."
"En ainakaan minä", vastasi Janne, joka oli joukossa ainoa laivastoon kuulumaton suomalainen.
"Enkä minä", matki Stig. Mutta neljäs mies joukossa, Bramrå nimeltään, ei ollut kotvaan aikaan sanaakaan virkkanut. Hän oli 40-vuotinen laivamies.
"Herra luutnantti", virkkoi nyt tämä vihdoin tyyneesti, "en ole kahdeksaantoista vuoteen ollut mukana tällaisissa seikkailuissa, olen asunut torpassani, milloin en vesillä ole ollut. Mutta sananen olisi siltä mullakin sanottavana. Toverimme tuolla venheessä makaa liikahtamatta, hän sai liian paljo rautaa vatsaansa. Mutta, vaikka Stigin toinen käsi onkin vähän repaleinen, on meitä siltä neljä miestä, ja minun mielestäni me neljän voisimme mennä ja siepata tuon tykkivenheen tuosta, jossa on ainoastaan pari miestä vartijoina."
"Herra luutnantti", virkkoi Janne vilkkaasti, "tämä raakapuunuros on oikeassa, meidän täytyy tehdä ryssille kepponen. Minä olen ollut mukana petkuttamassa tullimiehiä tällä samalla saarella, tunnen täällä miltei joka pensaan, minä olen varma, että tuuma onnistuu. Kuulkaa! ne ovat jo siellä maissa."
Nyt nopeasti ja vilkkaasti neuvoteltiin. Luutnantti oli kohta innokkain yritystä kannattamaan. Ruotsin suuri laivasto, johon hän kuului, oli näihin asti ollut pakotettu pysymään syrjässä varsinaisista sotatapauksista ja sillävälin oli alituisia tietoja saapunut maajoukkojen kuumista otteluista. Tuossapa olisi seikkailu, josta kannattaisi laivastotovereille kertoa. Ja sitäpaitse, olihan asema niin tuiki toivoton, ettei tuolla yrityksellä voinut suuria tapata, jos ei se onnistuisikaan. Saari oli noin puolen neljänneksen pituinen ja leveydeltään tuskin puoltakaan siitä. Sen ulapanpuoleiseen päähän oli venäläinen tykkivenhe laskenut. Venäläiset olivat nähtävästi laskeneet, että heidän vihollisensa, jos heitä maan puolelta kovasti ahdistettaisiin, koettaisivat paeta vialliseksi ammutulla venheellään. Siksi oli tuo toinen tykkivenhe saanut käskyn pysähtyä lähelle sitä. Ketju miehiä pantiin kulkemaan saarta pitkin, kiertääkseen nuo neljä miestä yhteen sopukkaan ja pakottaakseen heitä antautumaan, ennenkuin mahdollisesti joku ruotsalainen alus lähellä olevasta laivastosta ehtisi hätääntyneille avuksi.