Kului kotvanen, ennenkuin niemeen päästiin. Miehet kyllä kiskoivat voimansa takaa, mutta raskas alus kulki hitaasti. Ja kun niemen kären ohi oli päästy, silloin kuului metsästä huutoa ja hoilotusta, joka osotti, että hajaantunutta väkeä keräiltiin kokoon. Rannalla oleva tykkivenhe kuumotti päivän kelmeässä koitteessa vettä vasten. Välimatka oli pitkä, mutta kannattihan koettaa, eikä ollut varaa tuhlata aikaa. Salmen pinta oli tyyni, siitä saattoi varmasti tähdätä. Luutnantti mittasi tarkoin etäisyyden, tähtäsi huolellisesti ja laukasi.
"Sattui!" huudahtivat miehet yhteen ääneen. Vesi pärisi tykkivenheen ympärillä.
Kun pamaus kuului, hyökkäsi osa venäläisistä puhkiammuttuun tykkivenheeseen. He koettivat saada tätä kääntymään, voidakseen tähdätä kanoonalla pakenevia. Kiire siinä siis oli päästä pakoon. Venäläisiltä valloitettu tykkivenhe, joka oli ollut karilla, vuoti, ja vettä lisääntyi myötään lastiksi; mutta se pysyi kumminkin näin kevenneenä veden pinnalla, kun luutnantti alinomaa pumppusi. Mutta uusi luoti varmaankin tekisi heistä lopun. Kaikin voimin ponnistaen saivat miehet raskaan aluksen käännetyksi ja kulkemaan salmeen päin. Muutamia syliä oli enää niemeen, joka olisi suojan antanut. Mutta silloin tykki laukesi; vesi pärskähti keulan puolella. Bramrålta lensi hattu, hän kyykähti kokoon, mutta nousi taas istualleen ja jatkoi sountiaan.
"Se vei vain hatun, herra luutnantti." Vaan verijuova, joka poskea myöten rupesi alas virtaamaan, osotti, ettei luoti ollut ainoastaan hattuun sattunut. Se oli uurtanut syvän vaon päänahkaankin.
Useampia luotia ei ehtinyt vihollinen ampua, tykkivenhe soljui turvaan niemen taa.
"Luutnantti!" virkahti Stig, lepuuttaen tuokion airoaan.
"No, mitä nyt?"
"Eiköhän tämä tykkivenhe ole mahtanut kuulua Viaporin rannikkolaivastoon?"
"Niinpä luulen; monta siellä menetettiin."
"Niin, minä arvelin vain sitä, että uneni oli kumminkin osapuilleen tosi. Ehkä se voisi toteutua vielä enemmänkin."