TOINEN LUKU.
Kauppias Aron Borisoff oli aina ollut hyvin pidetty mies paikkakunnallaan. Hänellä oli näet aina viljalti rahaa. Eikä hänestä ollut muutenkaan mitään pahaa sanottavana, ellei kateilijain juoruja tahtonut kuunnella. Hän oli nyt siellä rannikolla asunut 25 vuotta, eli aina siitä asti, kuin hän maahan oli muuttanut, ja oli moniaita vuosia sitten jäänyt lapsettomaksi leskeksi; hiljalleen eleli hän siellä nyt vanhanpuoleisen taloudenhoitajattarensa kanssa. Hänen kauppansa, josta sekä lähin maaseutu että saaristo osti jokapäiväiset tarpeensa, kannatti mainiosti, kun hän sitä viisaasti hoiti.
Sitten tuli sota ja sen mukana kaikenlaista levottomuutta ja epävarmuutta asukkaiden elinkeinoihin. Mutta Borisoffin hyvinvointi se vain näytti olevan kasvamassa päin. Keväillä hän maalautti talonsa uudelleen, laajensi puutarhaansa, joka oli törmän rinteellä, osti uuden hopeahelaisen kävelykepin ja hienot kahden hengen rattaat. Neiti Johanna, taloudenpitäjä, tunsi sydämmensä aivan pullistuvan.
Sittenkuin osa siitä saaristolaivastosta, joka Viaporin valloitettua oli joutunut venäläisten käsiin, oli asettunut Turun eteläiseen saaristoon, tapahtui usein, että eräs hienosti puettu, paikkakunnalla vieras herrasmies kävi kauppiaan luona. Hänet souti lähellä oleva kalastaja Olli tavallisesti maihin ja Borisoff vastaanotti häntä aina itse laiturilla. Pitkällistä asiaa ei miehellä koskaan ollut.
Kemiön kirkossa, joka oli parin penikulman päässä maihin päin, oli väestö nähnyt kauppiaan yhden ainoan kerran. Sinä sunnuntaina oli juuri kirkossa luettu eräs valloittajain julistus, jossa kansaa kehotettiin pitämään valloittajia ystävinään ja vapauttajinaan. Sitä luettaessa liikkuivat Borisoffin vilkkaat silmät tutkistelevasti katseesta katseeseen ja hän näytti tarkastavan, minkä vaikutuksen julistus teki ääneti kuuntelevan seurakunnan kasvoihin. Samana iltana oli hänen luonaan pidot, joissa kaikki vieraat joivat julmasti, isäntä yksin varovasti. Ja sen päivän perästä oli kauppiaan luona useamminkin tällaisia hauskoja pitoja, joihin oli kutsuttu etäisempiä ja lähempiä naapureita, jotka eivät ennen juuri olleet kuuluneet hänen lähimpään seurapiiriinsä.
Sellainen pieni iltama oli kauppiaan talossa nytkin samana yönä, jolloin merellä tuo pieni kahakka tapahtui. Vieraita oli ollut paljo, sekä mies- että naispuolisia, mutta vähin erin ne olivat ajaneet kotiinsa, niin että sinä myöhäisenä iltahetkenä, jolloin Janne ohjasi venhettä kauppiaan ikkunan ohi, ainoastaan kaksi vierasta oli jälellä.
Maanviljelijä, taikka "tilanomistaja", joksi häntä komeasti mainittiin, Hausser käveli siellä vilkkaasti suurta lattiaa edestakasin, polttaen piippuaan ja nähtävästi ristiriitaisten tunteiden vallassa. Silloin tällöin pysähtyi hän ja katseli tummilla silmillään takaapäin Borisoffia, joka aivan tyyneenä seisoi ikkunan luona ja koetti tähystellä ulos sumuiselle selälle ja saaristoon. Hausser oli pitkä, voimakkaannäköinen mies; kasvonpiirteet olivat tarmokkaat, hiukan synkät, mutta sangen kauniit.
Selkänojassa sohvannurkassa ja rauhallista unta nauttien istui lihavahko, melkein pyöreäpäinen herra; kasvojenpiirteet olivat hänellä avoimet ja alkujaan hienot, mutta niistä näkyi jo elähtäneen ja juopotelleen miehen väsymystä ja velttoutta. Pöydällä hänen edessään oli runsaasti juomavaroja, — kauppias Borisoff tarjosi viljalti, vaikkei hän mitään varsinaisia juominkeja pannutkaan toimeen. Pullot näkyivät nyt keräytyneen tuon pienen, nukahtaneen miehen eteen, jota sanottiin maisteriksi. Hän oli nimeltään Borg ja kirjoitteli väliin kirjeitä Åbo Tidningiin, harjoitellen muuten jotakin opettajatointa.
"Borisoff!" virkkoi Hausser vähän hermostuneesti ja pysähtyi kävelystään.
Kauppias käännähti ympäri. Hänen kasvonsa olivat tyyneet, kalpeat ja parrattomat; katse silmistä kävi vähän epävarmaksi, kun hän alinomaa räpytti silmiään silmälasien takana.