"Hiljaa!" virkkoi hän puoliääneen, nyökäyttäen päätään sohvaan päin.
"Hän nukkuu — niinkuin tavallisesti", vastasi tilanomistaja hiukan pilkallisesti. "Se kai onkin parasta, niin hänen on rauhallisinta. Jospa voisi tehdä samalla tavalla!"
"Sinä käsität asian liian juhlalliselta kannalta, Hausser, elä kiivastu, veliseni!"
"Voiko käsittää liian juhlalliselta kannalta sitä asiaa, joka koskee isänmaata, vieläpä tämmöisenä aikana, jolloin ei toisena päivänä tiedä, kuulutaanko toisena Venäjän vai Ruotsin alle."
"Siinäpä se, tuota vastausta juuri odotin. Sinä et voi olla sekottamatta asiaan suurpolitiikkaa ja mietelmiä isänmaankavalluksesta, vaikka on kysymys pelkästään pienestä jutusta, joka voidaan pitää minun ja sinun välisenä, jos vain sinä tahdot. Ja sitä voidaan sitäpaitse aivan yhtähyvin pitää isänmaallisena kuin epäisänmaallisena tekona. Vaan sinä et tahdo antaa minun selittää, sinä keskeytät minut kohta kun itse pääasiaan ehdin. Nyt nukkuu maisteri. Puolen tunnin perästä on ehkä liian myöhää puhua tästä asiasta, jos mieli sen jäädä meidänväliseksi. Tahdotko kuunnella minua tyyneesti nyt?"
"Tahdon ainakin koettaa."
"Silloin sen voitkin. Ensiksikin sinä tiedät, että äitini oli suomalainen, enkä tarvinne sulle erittäin huomauttaa siitä, että äitini muisto yksin jo takaa mielipiteeni olevan suomalaisystävällisiä. Käynhän sitäpaitse kauppaa yksinomaa suomalaisten ja ruotsalaisten kanssa ja se on taloudellisen olemassaoloni ehto. No niin. Sinulla on nyt maksettavana tuhannen riksin velka, maksettava huomispäivänä. Sinulla on perhe ylläpidettävänä… elä keskeytä minua, Hausser… etkä ole ajoissa voinut hankkia noita rahoja. Tämmöisinä sota-aikoina se ei olekaan niin helppoa. Minullakaan itselläni ei ole rahoja, vaikka kuinka kernaasti tahtoisin auttaa sinua ja perhettäsi. Mutta sattuma on vaikuttanut, että juuri päivää ennen, eilisenä päivänä — eikö olekin se omituinen sattuma? — sain kirjeen eräältä venäläiseltä meriupseerilta ja siinä kirjeessä oli juuri se määrä rahoja, minkä sinä tarvitset. Minua on pyydetty, jos mahdollista, näillä rahoilla hankkimaan esteettömän matkan muutamille venäläisille tykkivenheille erästä kanavaa myöten, joka juuri sattuu kulkemaan sinun tilustesi lävitse. No, jos en tuntisi vaikuttimia tähän tarjoukseen, käsittäisin sen tietysti minäkin loukkaukseksi. Täällä on kirje, mutta mitäpä siitä hyödyt, ethän ymmärrä venäjää. Mutta nuo vaikuttimet ovat suomalaisille varsin ystävälliset. Tunnethan itse tuon surullisen tapahtuman, joka sattui, kun venäläisten tykkivenheiden kaksi viikkoa sitten piti kulkea Kemiönsalmen kautta. Molemmin puolin virtasi verta, miehiä kaatui, perheitä jäi turvattomiksi, ja ainoastaan siitä syystä, että kapteeni Sölfverarm uhkamielellä koetti estää tuota läpikulkua, jota ei kumminkaan voitu estää. Nyt on taas sama juttu kysymyksessä. Katsos, politiikkaa ja sotaliikkeitä, niitä en ymmärrä vähääkään, mutta sen minä ymmärrän, että venäläisiä ei voida kumminkaan ajanpitkään estää etenemästä, jos he sitä tietä tahtovat kulkea, sillä onhan heillä monin verroin enemmän tykkivenheitä kuin ruotsalaisilla näissä vesissä. Nyt on vain säästettävä ihmisverta, jota sen pahempi jo on riittävästi virrannut. Sulta ei pyydetä muuta, kuin että käsket väkesi pysyä tyyneenä, yrittämättäkään estää kanavan aukasemista. Täytyyhän tunnustaa, ettei venäläinen sotaväki eikä meriväki ole kansalle pahaa tehnyt niinkauan kuin kansa ei ole ruvennut sitä hätyyttelemään, — viisainta on siis olla heitä ärsyttämättä. Sitä osottaa kyllä kertomus talonpojista, jotka tässä eräänä päivänä hirtettiin. Teet maallemme palveluksen, jos ihmisrakkauden käskyä noudatat."
"Oletko lopettanut?" kysyi Hausser ja puri yhteen huulensa.
Borisoff ei vastannut, hän rupesi välinpitämättömästi pistämään piippuunsa.
"Ja sinä siis tahdot", jatkoi Hausser, jonka kasvot väreilivät mielenliikutuksesta, "että minun pitäisi ottaa vastaan venäläistä rahaa sellaisesta ihmisrakkaudesta."